Onko terveysmarkka soikea?
Maailman lääkäriliiton pääsihteeri Delon Human käväisi pikavierailulla Suomessa. Tämä eteläafrikkalainen pediatri ehti tavata joitakin kymmeniä kollegoita ja tutustua suomalaiseen terveydenhuoltoon neuvottelujen ohessa. Kun kysyin hänen vaikutelmiansa keskusteluista ja tapaamisista, tavallisen vieraskorean kohteliaisuuden tilalla olikin vilpitön hämmästys. Jokainen hänen tapaamansa lääkäri oli huolissaan rahasta, ei niinkään omasta palkkapussistaan vaan terveydenhuollon resursseista. Tohtori Human totesi, että Suomen terveydenhuoltoa käytetään mallina ja hyvänä esimerkkinä kansainvälisillä foorumeilla ja että juuri siksi oli tyrmistyttävää kohdata tämä syvä huoli rahan riittävyydestä sairaanhoidossa. Tosiasia on, että suhteellisen matalalla bruttokansatuoteosuudella suomalainen terveydenhuolto on toteutettu hyvin korkeatasoisesti. Tri Human oli vielä hämmästyneempi, kun kerroimme suunnitellusta ensi vuoden valtion budjetista ja terveystieteiden erityisvaltionosuuksien leikkaamisesta.
Valtiovarainministeriö julkaisi toukokuussa katsauksensa "Julkisen talouden näkymiä ja haasteita". Raportti ilmaisee aiheellisen huolen siitä, että valtionvelan kasvu pitää lähivuosinakin korkomenot niin suurina, että tulevien sukupolvien valintamahdollisuudet ovat taloudellisista syistä rajoitettuja. Ikäpyramidin keikahtaminen jatkossa eläkeläispainotteiseksi lisää julkisen talouden paineita edelleen. Samaisessa raportissa todetaan, että seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana vanhusten osuus väestöstä kasvaa Suomessa nopeammin kuin EU-maissa keskimäärin. Vielä nyt yhtä eläkeläistä kohti on töissä 1,8 henkilöä, mutta parinkymmenen vuoden päästä luku on 1,4 henkilöä ja 30 vuoden päästä enää 1,2-1,3 henkilöä. Jos väestön elinikä jatkaa nousuaan vielä vuoden 2010 jälkeen ja eläkkeelle jäädään yhtä varhain kuin nyt, vuonna 2030 olisimme tilanteessa, jossa jokaista työllistä kohti olisi yksi eläkeläinen.
Väestön ikääntyminen lisää paitsi eläkemenoja, myös sosiaalipalvelujen kysyntää ja tietysti terveydenhuoltomenoja. Varovainen arvio on vanhusten terveydenhuoltomenojen lisääntyminen vuoteen 2030 noin 3 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Vanhusten hoivapalvelujen, terveydenhuollon ja eläkekustannusten kasvu on jotakuinkin väistämätöntä. Suuret ikäluokat tuskin tyytyvät jatkossa hiljaisina jonottamaan ja odottamaan hoitoonpääsyä saati sitten hyväksyisivät ei-oota tarjoavan terveyssektorin. Vaikka kuinka ehkäistäisiin, niin artroplastioilla ja ohitusleikkauksilla tulee olemaan kova kysyntä. Myös työikäiset tarvitsevat tehokkaampaa hoitoa jatkossa. Jos työssäkäyvien ja "elätettävien" suhde kehittyy yhä epäedullisempaan suuntaa, ei ole mitään järkeä pitää muutoin työkykyistä ihmistä jonottamassa hoitoonpääsyä sairauslomalla. Hyötyajattelu saattaa johtaa - merkkejä on jo nähtävissä - kastijakoon sairaanhoidossa. Firmojen maksamat tai yksityisiin vakuutuksiin perustuvat järjestelmät ovat olennainen vaihtoehto julkisen terveydenhuollon tarjonnan niukentuessa. Modernit lääkkeet ovat haluttuja ja nykyään potilas osaa myös vaatia uusinta uutta. Uudet diagnostiset tutkimusmenetelmät ovat osin merkittävästi kalliimpia kuin vanhat eikä lyhytkirurgiakaan ole sairaalan kannalta vättämättä halvempaa. Uudet instrumentit ja pidempi toimenpideaika kuormittaa sairaalaa, vaikka potilas pääseekin helpommalla.
Kun pohditaan terveydenhuollon kustannuksia, on muistettava, että noin 8 % bruttokansantuotteesta on se osuus, joka terveydenhuoltoon käytetään. Halvemmalla selviävät länsimaista Tanska ja Britannia. Yhdysvaltojen luku on 14 %. Vuonna 1997 terveydenhuollon kokonaiskustannuksiksi Suomessa arvioitiin 47,3 miljardia markkaa. Koko julkisessa taloudessa (valtio + kunnallistalous + sosiaaliturvarahastot) sosiaaliturvaan sekä sosiaali- ja terveyspalveluihin käytetään julkisista menoista puolet. Kuntien budjeteissa sosiaali- ja terveystoimi vie 55 %. Monessa kunnassa sektorit on näin yhdistetty ja sektorien eriyttäminen on hankalaa. Yleisvaikutelma kuitenkin on se, että 1990-luvulla terveystoimessa on saneerattu, tehostettu ja säästetty, kun taas sosiaalitoimi on kasvanut, koska suurtyöttömyyden takia toimeentulotukea on tarvittu enemmän.
Valtiovarainministeriön raportissa todetaan kategorisesti, että julkisen sektorin rahoitusongelmia ei enää voida ratkaista ylläpitämällä korkeaa veroastetta. Verolippua odotellessa tämä argumentti saa kannatusta.
Mutta mikä on siis sopiva raha terveydenhuoltoon? Paljonko terveydenhuolto saa maksaa? Mikä on sen hyväksyttävä markkamäärä tai bruttokansantuoteosuus?
Ensi vuosi on moninkertainen vaalivuosi. Valtion ja kuntien ja kuntayhtymien budjetit ovat viilauksen ja supistamisen kohteena. Meidän tulee vaatia poliitikoilta selviä kantoja siitä, mitä yhteiskunta on valmis terveydenhuoltoon sijoittamaan. Ja jos supistetaan, vaatikaamme kannanotto siitä, mitä tai ketä jätetään hoitamatta. Sairaalan seinien sisällä ja kahvihuoneissa murehtiminen ei enää riitä.
