Sairausvakuutus turvaa järkevää tehtäväjakoa
Erikoislääkäritasoisen avohoidon työnjako julkisen ja yksityisen sektorin välillä toteutuu hyvin. Tehtäväjako mahdollistuu pääosin Kansaneläkelaitoksen kautta suoraan potilaille tulevan korvauksen avulla. Yhteiskunta saa pienellä panostuksella hyvän tuoton. Mallia tulisi laajentaa.
80 % kaikista potilaiden käynneistä avohoidon erikoislääkärin vastaanotolla tapahtuu yksityissektorilla. Palvelun tarpeellisuuden osoittaa mm. se, että palveluja käytetään, vaikka potilas joutuu maksamaan 70 % käynnin kustannuksista. Loppuosan korvaa sairausvakuutus. Kelan tilastojen mukaan yksityissektorin erikoislääkäripalvelujen käyttö jakautuu tasaisesti eri sosiaaliryhmien kesken. Käyttäjät, joita on noin 1,1 miljoonaa vuosittain, joutuvat todella arvottamaan käynnin, ja silti kysyntä jatkuu hitaasti kasvaen.
Nykyisellä tavalla tuotettuna erikoissairaanhoidon avohoito on yhteiskunnalle hyvin edullista. Yhteiskunnan satsaus kerätään veroluonteisesti sairausvakuutusmaksuna työntekijöiltä ja työnantajilta. Kela maksaa näitä rahoja potilaille runsaat 50 milj. euroa vuodessa. Varovaisestikin laskien sama palvelu tuotettuna julkisessa terveydenhuollossa vaatisi yli 300 milj. euron satsauksen. Jos julkinen terveydenhuolto tuottaisi nämä avohoitokäynnit, hoitojonot kasvaisivat, sillä kyseinen resurssi olisi pois jostakin muusta toiminnasta.
Yksityissektorin tuottamana palvelussa toteutuu aidosti potilaan valinnan vapaus: potilas saa itse valita kenen lääkärin hoitoon hän hakeutuu. Potilaat pitävät valinnan mahdollisuutta hyvin tärkeänä.
Julkisen ja yksityisen sektorin järkevä työnjako on arkipäivän todellisuutta, vaikka siitä ei virallisesti ole sovittukaan. Se on muotoutunut palvelutarpeen perusteella. Tuotantotapa on yhteiskunnalle edullinen, se tukee julkisen tuotannon mahdollisuuksia selvitä tehtävistään ja siinä toteutuu potilaan valinnan vapaus. Valtaosan palvelusta tuottavat lääkärit iltatöinä tehtyään ensin normaalin työpanoksen julkisessa terveydenhuollossa; tuotantotapa siis optimoi rajallisten erikoislääkäriresurssien käytön.
Alkuvuodesta BMJ:ssa julkaistiin tutkimus, jossa osoitettiin kalifornialaisen tuotantomallin olevan selvästi tehokkaampi kuin saman hintainen, suomalaista tuotantotapaa lähellä oleva brittiläinen malli. Ehkä keskeisin ero näissä tuotantotavoissa oli se, että tehokkaammassa mallissa erikoislääkärille pääsy oli tehty helpoksi. Perusterveydenhuollon tasolla oli saatavilla erikoistason osaamista nopeasti ja joustavasti ja vain todella erikoissairaanhoitoa sairaalassa tarvitsevat lähetettiin sairaalahoitoon.
Meillä muotoutunut erikoislääkäritasoisen avohoidon tehtäväjako on kaikin puolin järkevä, edullinen ja tehokas. Yllämainitun tutkimuksen perusteella tulisikin kehittää palvelutuotantoa yhä enemmän siten, että perusterveydenhuollossa saa nopeasti erikoislääkärin arvion. Oleellinen kysymys ei ole se, tuotetaanko palvelu yksityisesti vai julkisesti. Laadukkaan toiminnan mukaista on, että potilaita, asiakkaita kuullaan ja palvelua on saatavilla. Tässä on keino tehostaa koko terveyssektorin toimintaa.
