Vaikeneminen vai vaientaminen
Viime aikoina on tiedotusvälineissä kommentoitu kahta HYKS:ssa sattunutta tapausta myös julkisuusasiana. Toinen koski Meilahden sydänkirurgeja ja toinen Lasten ja nuorten sairaalan epilepsiakirurgiaa. Tiedotusvälineistä saamani käsityksen mukaan kummassakin tapauksessa työnantaja määräsi jonkinasteisen tiedotussulun tai -rajoituksen. Totta on tietysti se, että useimmat ongelmat tulee selvittää yksikön sisäisin toimin eikä lööppijulkisuus välttämättä helpota ratkaisujen löytymistä. Potilaita ja potilaiden omaisia eivät kuitenkaan sido johtosäännöt eikä vaitiolovelvollisuus, joten sairaanhoidon yksikkö ei voi koskaan toimia tiedotuksellisesti hermeettisessä tyhjiössä ja tokkopa olisi tarpeenkaan. Silloin kun media kiinnostuu jostakin teemasta - aiheesta tai aiheetta - olisi kuitenkin parempi tarjota riittävästi faktaa vastapainoksi huhujen ja hevosmiesten tietotoimiston joka tapauksessa tarjoamalle tiedolle. Tuore alhojulkisuus on varoittava esimerkki pitkittyvästä ja paisuvasta skandaalista, joka vain pahenee bitti kerrallaan pihdatun informaation myötä.
Lääketiede ja julkisuus on monen lääkärin mielestä vaikea yhdistelmä. Koemme vaikeaksi puhua toimittajille, pelkäämme ehkä omaan henkilöön kohdistuvaa julkisuutta emmekä osaa pukea tieteen termejä ymmärrettäväksi kieleksi. Sikäli merkillinen seikka, koska omille potilaillemme meidän on joka päivä selvitettävä asiat ilman tieteellistä liturgiaa. Aristelemmeko kollegojen kommentteja tai pelkäämmekö rikkovamme vaitiolovelvollisuutta? Joku varoo myös esimiehen suhtautumista, mikäli oma lausunto sisältää kritiikkiä.
Suomen Journalistiliiton ja Lääkäriliiton yhteinen tiedotussuositus (vuodelta 1993) toteaa, että virallisten lausuntojen ja kannanottojen antaminen kuuluu niille, jotka vastaavat hallinnollisesta toiminnasta. Jokaisella terveydenhuollon toimintayksikössä työskentelevällä on kuitenkin oikeus mielipiteensä ilmaisemiseen. Tässä tulemme tietysti demokraattisen yhteiskunnan perusoikeuksiin, mielipiteenvapauteen. Lojaalisuus työnantajaa vastaan voi joskus olla ristiriidassa yksittäisen mielipiteen kanssa. Oman potilaan etu voi myös olla ristiriidassa hallinnollisen säästöpäätöksen kanssa ja tällöin tilanne muodostuu vaikeaksi. Lääkärin etiikka, vala ja velvollisuus omaa potilastaan kohtaan ja toisaalta viranhaltijan lojaalisuus työnantajaa kohtaan saattavat jossakin yksittäisessä tilanteessa olla hankalasti yhteen sovitettavissa.
Ruotsissa oli jokin aika sitten tilanne, jossa aluelääkäri antoi lausunnon paikallislehdelle kunnan säästötoimista ja niiden vaikutuksista potilaiden hoitoon. Työnantaja antoi varoituksen ja pyrki vaientamaan kyseisen lääkärin. Ruotsin lääkäriliitto ja Läkartidningen nostivat asian esille ja sitä myöten tietysti julkisuus vain lisääntyi.
Moralistit koettavat väittää, ettei priorisoinnista voi keskustella eikä hoitojen tai toimenpiteiden hintoja arvioida, ja jotkut sinisilmät väittävät, että kaikki Suomessa hoidetaan eikä ongelmia ole. Kun potilaan aiheelliseksi katsottu toimenpide viivästyy kuukausia tai jopa yli vuoden, niin hoitava lääkäri joutuu vastaamaan potilaan kysymyksiin. Tuleeko lääkärin tällöin puolustaa potilasta poliitikkoja vastaan vai poliittisia säästöpäätöksiä? Eikö ammattilaisella olisi oikeus ellei suorastaan velvollisuus tuoda myös julkisuuteen näkemyksensä säästöpäätösten ja juustohöyläyksen vaikutuksesta jonoihin tai hoitoonpääsyyn. Eikö kysymyksessä ole myös koko terveydenhuollon puolustaminen?
Eduskuntavaalit lähestyvät ja puolueissa valmistellaan jo kovaa vauhtia esityksiä seuraavaksi hallitusohjelmaksi. Juuri nyt on oikea aika puolustaa terveydenhuollon resursseja. On syytä muistaa, että sosiaalipuolen menot on yleensä lakitasoisesti markalleen määrätty. Saman hallinnonalan terveydenhuollon menot katetaan sitten resurssien puitteissa, mahdollisuuksien mukaan ja kenties aika hoitaa -mentaliteetilla.
Ensi vuoden kunnalliset budjetit ja erikoissairaanhoidon sopimukset ovat työn alla. Ammattikunnan eettinen velvollisuus on kertoa, mitä budjetoidulla rahalla saa ja mitä sillä ei saa. Päätä ei voi laittaa pensaaseen eikä enää kuvitella ratkaisujen löytyvän pelkästään toimintojen tehostamisesta. Julkisen terveydenhuollon resursointi tapahtuu julkisen keskustelun perusteella poliittisilla päätöksillä. Lääkärikunnalla ei ole oikeutta jättäytyä tämän keskustelun ulkopuolelle. Se on eettinen velvollisuutemme myös potilaita kohtaan.
