Tammikuussa Yhdysvaltain presidentti Trump jäädytti maan kansainvälisen kehitysviraston (USAID, United States Agency for International Development).

Päätös vedettiin oikeuteen, turhaan. Tuhannet demonstroivat, turhaan.

Käytännössä rahavirrat loppuivat muutamassa päivässä ohjelmilta, jotka ylläpitävät ihmisten elinmahdollisuuksia kehittyvissä maissa. Noin puolet maailman terveysavusta tulee Yhdysvalloista.

Yhdysvaltain hallinto väittää, että kehitysohjelmat paitsi tuhlaavat rahaa, myös vaarantavat amerikkalaisten turvallisuuden ja vaurauden.

Maan virallinen kehitysapu on noin 0,22 % bruttokansantuotteesta, prosentuaalisesti pienempi kuin Suomella mutta rahallisesti maailman suurin.

Arvioiden mukaan avun äkkinäinen katkaisu uhkaa miljoonien ihmisten terveyttä. Elintärkeitä ohjelmia on jouduttu lopettamaan kymmenissä maissa, joissa on tuettu muun muassa hiv-, malaria- ja tuberkuloosipotilaita ja äitiyskuolleisuuden vähentämistä.

Miten se, että estetään ihmisen hidas kuoleminen lääkeresistenttiin tubiin uhkaa Yhdysvaltain turvallisuutta?

Ei yhtään mitenkään, päinvastoin. Kyse on ison egon turvottamasta harhaluulosta, että kaikki, joka ei suoraan hyödytä minua on turhaa.

Kehitysapu on osa liberaalia ajattelua, joka ei ole Yhdysvaltain nykyhallituksen mieleistä. Samoin kuin naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja siirtolaiset, avunanto uhkaa sotaisasti kansallismielisen miehen valtaa.

Tämän ajattelun mukaan maailmansotien heikentämät poliitikot uskoivat solidaarisuuteen ja myötätuntoon ja loivat siksi Yhdistyneet kansakunnat ja kehitysavun 1940-luvulla. Niiden aika on nyt ohi.

Yhdysvallat on säveltänyt itsekkyyden ajan alkusoinnut ja pian tähän seireenien sointuun tulee yhtymään moni muu.

Kehitysavusta on napistu kautta vuosien. Sitä on pidetty veden kantamisena kaivoon. Harva katsoo tilastoja, joissa rahan liikenne on etelästä pohjoiseen, ei toisin päin.

Miksi muuten kahvipaketti (300g) maksaa kahvintuottajamaa Keniassa 10 euroa kun Kulta Katriinan (500g) saa Prismasta alennuksesta kolmeysiysi?

Myös Suomi hyötyy kehittyvistä maista osana länsimaista koneistoa, joka perustuu siirtomaa-ajan riistoon. Me, samoin kuin Yhdysvallat, emme anna kehitysapua, vaan maksamme velkaa.

Yhdysvaltojen rahoitusta nauttineiden järjestöjen reaktiot kehitysapupäätöksiin ovat alkusokin jälkeen ryhmittyneet myötäileviin, radikaaleihin ja muutosmyönteisiin.

Myötäilijät yrittävät hanakasti miellyttää Trumpia muun muassa poistamalla maininnat monimuotoisuudesta, tasa-arvosta ja osallisuudesta nettisivuiltaan jo ennen kuin Yhdysvallat rahoittajana pyytää niin tekemään.

”Ei pidä purra kättä, joka ruokkii”, lienee mielessä myös niillä kansainvälisillä, yleviä periaatteitaan rummuttavilla järjestöillä, jotka ovat valinneet reaktioksi hiljaisuuden.

Hiljaisuus ei ole puolueettomuutta, se on humanitaarinen alibi toimimattomuudelle vääryyden edessä.

Aktiivisesti kantaa ottava järjestö on muun muassa Lääkärit ilman rajoja, jonka rahoitus ei tule Yhdysvaltain tai minkään muunkaan maan hallinnoilta. Silti järjestö on avoimesti kritisoinut tukikatkoa, koska näkee sen vaikutukset humanitaarisella kentällä.

Muutosmyönteiset näkevät kehityssektoria ravistelevassa tilanteessa mahdollisuuden. Lokalisaatio (kotoistus) on sektorin uusia lempisanoja. Sillä tarkoitetaan toimia, joilla annetaan enemmän valtaa paikallisille ihmisille ja rakenteille.

Monissa maissa on nyt mahdollisuus lokalisoitua olan takaa. Mutta jos raha lähtee, jääkö valta ja mikä on prosessin hinta ihmishengissä?

Ihmisarvo taisi jo listautua pörssiin ja se kuuluu kovimmin huutavalle. Huudammeko vastaan? If not US, then us.