Olen maallikkona pohtinut aivoja viime aikoina paljon. Tietämys aivoista on lisääntynyt valtavasti elinaikanani. Ja tietämyksellä tässä tarkoitan kaltaiseni tavallisen kansalaisen ymmärrystä, joka karttuu tiedotusvälineitä seuraamalla.

Vasta valmistuneessa kirjassani kerron äidistäni Riitasta, joka vuonna 1957, vähää vaille 16-vuotiaana, joutui tasoristeysonnettomuuteen. Järjestelyveturi törmäsi linja-auton kylkeen. Äitini seisoi täyden auton etusillalla ja löi päänsä tuulilasiin.

Hän oli tiedoton ja kriittisessä tilassa mutta virkosi sitten. ”Jäseniä ei mennyt poikki”, kuten hän itse kirjoittaa päiväkirjassaan. Kaikki siis hyvin ja eteenpäin elämässä vaan! Myöhemmin hän kävi kauppakoulun; ei siis ongelmia kognitiivisissa kyvyissäkään.

Mutta äitini kärsi koko elämänsä impulsiivisuudesta ja väkivaltaisuudesta. Hän oli aivan hillitön. Hän alkoi tupakoida onnettomuuden jälkeen ja kuvaa päiväkirjassaan, kuinka nikotiini vaikuttaa hänen päähänsä. Pian myös alkoholi tulee mukaan. Päiväkirjoista näkee selvästi, miten hän onnettomuuden jälkeen jakautuu kahdeksi: toinen puoli tahtoo painaa jarrua ja toinen painaa vimmaisesti kaasua.

Tiesin koko lapsuuteni ajan, että äiti oli joutunut onnettomuuteen. Ylipäätään äiti ei tuntunut pohtivan, mikä tieto sopii lapsille. Tulkitsin sen julmuudeksi – nyt ajattelen, että hän ei osannut harkita sanojaan eikä tekojaan.

Senkin tiesin jo lapsena, että äidin aivoihin on tullut vamma. Mutta en ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Kaikki paheksuivat äitiäni. Hän oli jo ennen onnettomuutta ollut niin sanottu ”vaikea lapsi”, kuten isänsäkin oli ollut lapsuudenperheessään. Temperamentikas, kiihkeä, äänekäs, taipumaton. Heitä oli kohdeltu ankarasti mutta se oli vain kasvattanut uhmaa.

Kirjaa kirjoittaessani mietin paljon kuritusväkivaltaa, joka on ollut kulmikkaiden lasten osana. Itsekin olen siitä osani saanut. Pohdin, miksi lapsista on pitänyt kurittamalla nujertaa tahto, se ainut, joka ihmistä vie eteenpäin. Ja päättelin: siksi että useimmilla ihmisillä ei ollut mitään tietä ”eteenpäin”, tai ”ylemmäs” tai ”toisaalle”. Oli osattava tyytyä siihen mitä on.

Mutta äitini ei tyytynyt vaikka lyötiin, ei ukkini, enkä tainnut minäkään tyytyä. Tämä juonne on vienyt meitä läpi koettelemusten. Mutta kaikki ei ole kiinni ihmisen omasta tahdosta. Kohtuuton kohtalo heitti äitini vasten linja-auton tuulilasia elokuisena iltapäivänä, kun hän oli viettämässä ansaittua kesälomaansa. Seitsemän vuoden päästä hän sai lapsen, jota ei toivonut.

Mielenterveyden ongelmat sekä naisen väkivaltaisuus ja alkoholismi olivat lapsuudessani 1970-luvulla tabuja. Äitini ei apua pyytänyt. Perheen piirissä häntä auttoivat lapset ja anoppi, mutta omaisten apu olikin osa ongelmaa, koska muurimainen vaikeneminen piti ulkopuoliset poissa.

Äidin ongelmat nähtiin johtuviksi hänen pahuudestaan. Se on suurin epäoikeudenmukaisuus hänen elämässään. Mutta luottamusta oli vaikea rakentaa: hänen persoonansa oli jakautunut eikä suhde häneen sen vuoksi koskaan ollut helppo eikä turvallinenkaan.

Äitini kanssa eläminen oli pysyvässä ristiriidassa elämistä. Oli suljettava mielensä. Tieto aivovammasta ei päässyt kasvamaan ymmärrykseksi, koska hillitön käytös ja kohtuuton toiminta satuttivat huoleen ja häpeään sidottuja omaisia päivittäin.

Toivon että äitini kova kohtalo voisi auttaa toisia saamaan parempaa kohtelua. Mutta vielä enemmän toivon, että häntä kuljettaneen linja-auton lähtö olisi myöhästynyt minuutilla.

Elämä on hauras ja yksi tapahtuma muuttaa niin monta kohtaloa.