Jossain vaiheessa elämää tajusin, että kuolema ei ole välttämättä pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Ylevä eettinen ohjenuoramme lääkäreinä on aina kaikissa tilanteissa toimia lähimmäisiämme palvellen, ylläpitää elämää sekä hoitaa ja lievittää sairauksia ja niiden aiheuttamaa kärsimystä. Mutta entä sitten kun tipahdetaan aattehen tasolta arkeen, jossa kärsimys ei ole sanahelinää vaan totta: rujoa, rumaa, epäreilua ja käsittämätöntä?

Miten lääkäriyden pyhä ja jalo ydinolemus tällöin inkarnoituu vajavaiseen ihmiseen, joka lääkärin ammattia harjoittaa?

Olemme varmaan kaikki lääkäreinä todistaneet sellaisia lohduttomia tilanteita, joissa lääketieteen keinot eivät riitä potilaan sairauden ja kärsimyksen lievittämiseksi tai edes inhimillistämiseksi. Kärsimys ja kokemus elämänlaadusta ovat subjektiivisia, mutta onko olemassa sellaisia tilanteista, joissa objektiivisesti katsoen potilaan paras olisi elämän sijasta kuolema? Voisiko tällöin tarkoituksellinen kuoleman aiheuttaminen lääkärin toimesta olla armoa?

Hippokrateen vala, jossa jyrkästi kavahdetaan potilaan tarkoituksellisesti aiheutettua kuolemaa, on laadittu aikana ennen ajanlaskun alkua ja modernia lääketiedettä, jolloin keinot pitää ihmistä elossa olivat mitättömät verrattuna nykyisiin. Konteksti oli hyvin erilainen. Kuitenkin ihminen – ja lääkäri – on edelleen sama.

Modernisoidussa Hippokrateen valassa, Maailman lääkäriliiton (WMA) Geneven julistuksessa 1948, päivitetty viimeksi 2017, ei enää eksplisiittisesti mainita kuolemaan johtavia tahallisia toimia, mutta siinä vannotaan korkeinta mahdollista ihmiselämän kunnioitusta (“utmost respect for human life”) sekä lääkärin ylläpitämää omaatuntoa ja arvokkuutta lääketieteen harjoittamisen hyvän käytännön ja profession kunniallisen ja jalon tradition mukaisesti (“practise my profession with conscience and dignity and in accordance with good medical practice”, “foster the honour and noble traditions of the medical profession”).

Valassaan lääkäri vannoo omistavansa elämänsä ihmiskunnan palvelukseen (”dedicate my life to the service of humanity”) ja asettavansa potilaansa terveyden ja hyvinvoinnin etusijalle (“the health and well-being of my patient will be my first consideration”) potilaan autonomian ja ihmisarvon kunnioitusta unohtamatta (“respect the autonomy and dignity of my patient”).

Vala ei täsmennä

Vala ei täsmennä, mitä “korkein mahdollinen ihmiselämän kunnioitus” käytännössä tarkoittaa.

Se ei myöskään kerro, miten toimia, jos potilaan elämänlaadun, hyvinvoinnin ja terveyden priorisointi ovat ristiriidassa potilaan autonomian tai tämän ihmisarvoisen elämän kanssa.

Entä jos potilas itse haluaa kuolla? Pitäisikö ihmisen saada päättää omasta kuolemastaan? Jos kyllä, millaisin ehdoin ja rajoittein?

Joskus raja elämän ylläpitämisen ja kuoleman pitkittämisen välillä on häilyvä. Siksi oikea-aikaiset hoidonrajaukset ovat armoa – sekä lääkärille että potilaalle. Palliatiivisessa ja saattohoidossa kuolema lähitulevaisuuden päätetapahtumana hyväksytään ja pidättäydytään elämää keinotekoisesti pitkittävistä hoitotoimista.

Annetaan kuoleman tulla. Ei aiheuteta sitä aktiivisesti, mutta ei myöskään enää yritetä estää tai pitkittää sitä.

Eräs kokenut seniorikollegani kerran totesi: “Pneumonia voi olla vuoteenoman monisairaan ja muistinsa menettäneen iäkkään paras ystävä.” Tällainen tilannehan on suhteellisen helppo verrattuna sellaiseen, jossa kuolema ei ole vielä näköpiirissä, mutta kärsimys tai merkittävä toimintakyvyn menetys aiheuttavat potilaalle selvää – mahdollisesti sietämätöntä – elämänlaadullista haittaa.

Kuka osaa ja saa sanoa, mikä silloin on kunkin potilaan etu?

Puolesta vai vastaan

Vaikka ajatus kohtuuttoman kärsimyksen pitkittämisestä tuntuu väärältä, myös aktiivinen kuoleman aiheuttaminen on edelleen lääkärinetiikan harmaalla alueella.

Mihin asetetaan hyväksyttävien eutanasiaindikaatioiden rajat ja kuka niistä kulloinkin päättää? Milloin rikos muuttuu armon teoksi? Näihin ei mahdollisesti edes ole olemassa oikeita universaaleja vastauksia.

Ennen lääkistä ja vielä opiskeluaikana ajattelin, että eutanasialla voisi olla paikka lääketieteessä tarkoin määritellyissä tilanteissa ja tarkoin mietityn lainsäädännön puitteissa. Kuitenkin lääkärin työtä tehtyäni olen kallistunut eutanasiaa vastaan.

Eutanasiaa puoltava näkemykseni kompastui lopulta samaan kiveen, jota lääkärinvala kierrellen ja kaarrellen välttää koskettamasta: tosielämän – epätäydellisen maailman – realiteetteihin. Ne pätevät terveydenhuollossakin, ja kaunistelematta on todettava, että se voi olla ihmiselle ajoin kova ja epäinhimillinenkin ympäristö. Se altistaa lääkärinetiikan korroosiolle, ellei lääkäri pidä tarkoin huolta itsestään ja käsittele kokemaansa.

Vaikeaa kärsimystä ja sairautta kohtaavat lääkärit joutuvat väistämättä jollain tasolla kovettamaan itseään jaksaakseen työssään.

Samaan aikaan potilaan kuoleman induktiosta päätettäessä armollisuuden nimissä mukana ei kuitenkaan saisi olla murustakaan kiirettä, kyynisyyttä, kylmyyttä tai kovuutta. Voidaanko tällainen varmistaa? When in doubt, don’t.

Ehkä eutanasia on kuin kommunismi: kaunis ajatus paperilla, mutta käytännössä se ei koskaan toimisi jalosta tarkoitusperästään huolimatta.

Siksi pelkään, että eutanasian mahdollisuuden tuominen elävän elämän realiteetteihin terveydenhuollossamme – etenkin sen nykytilassa – olisi enemmän uhka kuin mahdollisuus potilaiden ihmisarvoa kunnioittavalla hoidolle. Se, että meillä on nykylääketieteen moninaiset keinot ulottuvillamme, ei tee meistä kuoleman valtiaita.