Sota Ukrainassa on saanut aikaan käsittämättömiä pakolaisuuslukuja.

Pakolaisuus on asia, joka toden teolla tuli tietoisuuteeni 90-luvulla Jugoslavian sodan aikana, jolloin olin opiskelujani lopetteleva pienen vauvan äiti. Minusta tuntui, että Suomi reagoi humanitaariseen katastrofiin hitaasti, ja niinpä olin osa liikettä, joka julisti ottavansa pakolaisia omaan kotiinsa asumaan, jos kerran valtio ei tee mitään. Siihen aikaan julkisuudessa esiintyminen ei ollut niin tavanomaista kuin nykyään, ja muistan kuinka hiukan epäilevästi suostuin radiohaastatteluun aiheesta. Minä ja toimittaja istuimme Meilahden kallioilla, leikkikentän laidalla, kevättuuli hiuksissamme. Lopulta kukaan ei tullut meille asumaan. Muistelen melkein äidillisellä ylpeydellä nuorta, idealistista minua. Sinne, vuokra-asunnon kohtuullisen pieniin tiloihin olisin ollut valmis ottamaan Kosovon albaaneja asumaan, jos olisi ollut tarvis.

Kodistaan paenneita ihmisiä on maailmassa tällä hetkellä yli 82 miljoonaa, enemmän kuin koskaan aiemmin. Suurin osa heistä on paennut kotimaansa sisällä ja kehittyvissä maissa asuu 86% maailman pakolaisista. EU:ssa heistä asuu noin 5% .

Olen huomannut olevani hyvin käytännöllinen ihminen. En oikein usko mitään, mistä ei ole omaa havaintoa. Pakolaisuuden kaikkein suurin surkeus tuli minulle todeksi Jemenin matkoillani viime vuosina. Siellä, Adenin-lahden hiekka-aavikolla näkyi ajoittain nääntyneen näköisiä ihmisjonoja. He olivat kenialaisia pakolaisia. En voinut ymmärtää, miten Kenian Tigrayn alueen sotatoimia pakenevat ihmiset olivat saattaneet tulla Jemeniin, jossa myös oli sota ja pulaa kaikesta. Sain kuulla, että usein ihmissalakuljettajat tuovat heidät Djiboutista Adenin lahden yli ja vain jättävät kuumalle aavikolle, kävelemään noin 1000 kilometriä vuoristoalueiden, autiomaan ja sotatantereiden halki pohjoiseen Saudi-Arabian rajalle. Ellei käy vielä pahempaa: useat joutuvat vankileireille kunnes sukulaiset Etiopiassa maksavat lunnasmaksun. Maksuja vauhdittaakseen salakuljettajat kiduttavat ja nälkiinnyttävät uhrejaan . Saudi-Arabiassa pakolaisia odottavat usein epäinhimilliset olot, jos he sinne asti pääsevät.

Ja nyt, alle vuosi siitä kun katsoin auton ikkunasta ohi laahustavia ihmisiä, joiden hyväksi en voinut tehdä mitään, on jälleen eurooppalaisen, uuden pakolaisuuden aika. Tai ei uuden, ukrainalaisia pakolaisia on ollut jo vuodesta 2014 lähtien. Kuitenkin muutamassa viikossa heidän määränsä on moninkertaistunut ja useat heistä ovat lähteneet ulkomaille. Sota Ukrainassa on saanut aikaan käsittämättömiä pakolaisuuslukuja. Esimerkiksi yli puolet ukrainalaisista lapsista on erään arvion mukaan tällä hetkellä paenneina joko kotimaassa tai ulkomailla.

Suomen pakolaisavun sivulla lukee näin: ”Pakolaisuus koskettaa ihmisiä sukupuolesta, varallisuudesta ja elämäntilanteesta riippumatta. Sota, vaino ja luonnonmullistukset voivat pakottaa kenet tahansa kodistaan, etsimään turvaa muualta.”

Tuon tapaisia julistuksia olen lukenut ennenkin, mutta nyt kun Euroopassa soditaan jälleen, se tuntuu henkilökohtaiselta. Minunkin arkeeni on astunut pelko. En haluaisi myöntää, mutta näin asia on. Pelkäänkö sitä, että pääkaupunkiin suunnataan taktinen ydinaseisku, kuulen pamauksen, katson taivaalle ja tulen sokeaksi? Karmea ajatus, mutta en niinkään pelkää sitä. Sen sijaan pelkään, että olen elossa sodan jaloissa. Joudun pakolaiseksi enkä pysty huolehtimaan kaikista niistä, jotka osalleni kuuluvat. Jotkut läheisistäni tarvitsevat jatkuvaa lääkitystä ja laboratoriokokeita lääkityksen seuraamiseksi. Jotkut ovat liian huonokuntoisia lähtemään pitkään jalkapatikkaan, jos sellainen tulisi välttämättömäksi. Ja miten koirat ja kissa? Voisiko ne ottaa mukaan jos minulle kävisi kuten miljoonille, vai täytyisikö tehdä niin, kuin aikoinaan Karjalan evakot, jotka joutuivat lopettamaan rakkaat lehmät ja muut elikkonsa? Näitä ajatellessa huomaan olevani helpon elämän pehmentämä: en kestäisi sellaista.

Laskeudun ajatusteni siiviltä tähän aamuun. Nyt istun vielä kotona keittiön pöydän ääressä koronasta toipumassa. Aurinko paistaa ja lintulaudan 2 mustarastaspariskuntaa, jotka ovat selvästi kesyyntyneet talven aikana, eivät häiriinny vaikka näkevät minut tässä tietokoneen äärellä. Kohta avaan taas uutissivut, ja jälleen toivon pahaa yhdelle ihmiselle naapurimaassamme, jotta miljoonille, mukaan lukien minä itse, kävisi hyvin. Se ei ole mukava ajatus. En tahtoisi haluta pahaa kenellekään.

Edelleen kuulun maailman hyväosaisiin, edelleen olen auttaja, en autettava. Turvalliseen varmuuteemme on kuitenkin tullut särö. Konkreettinen osoitus siitä tuli korviini eilen. Tyttäreni amerikkalaiset appivanhemmat, jotka olen tavannut vain virtuaalisesti, ovat luvanneet majoittaa koko meidän perheemme. Jos sellainen tarve tulisi.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.