Olimme tuskin saaneet juonen päästä kiinni, kun teatterinäytös keskeytettiin. Yleisössä hälistiin ja huudeltiin lääkäriä. Katsoja oli menettänyt tajuntansa! Kaikki pälyilivät ympärilleen. Minä ja kollega kimposimme pystyyn ja hivuttauduimme avuksi. Ennen meitä paikalle ehti varmaotteisen oloinen ihminen, jonka hetken kuluttua tunnistimme. Hän oli Maaret Castrén. No niin, tuumimme, eiköhän me lastenpsykiatrit palata paikoillemme.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Krakovassa on kova helle. Nostamme Kazimierzissa juuri maljaa maailmanrauhalle, kun seuralaiseni katse harhautuu huolestuneena taakseni. Kadulle tuupertuu nuori juhlija. Hänen seurueensa toljottaa vieressä, hikiset kädet vartaloiden sivuilla. Minä nousen.

Ja pakkasten jo tultua Helsinkiin, seisahtuu raitiovaunu Fredrikinkadulla pysäkkien väliin. Kiskoilla makaa poikittain vanhus, verilammikko päänsä alla. Ympärillä hyörii useita ihmisiä, ilmeisen neuvottomina. Tällä kertaa minä juoksen.

Minulla ei ole kovin suuria luuloja ensihoitotaidoistani, mutta osaan varsin hyvin kaksi muuta lääkärin työn tärkeää ulottuvuutta: komentelemisen ja rauhoittamisen.

Kun juoksen paikalle – vaikka juhlamekossani – ja ilmoitan olevani lääkäri, kukaan ei kyseenlaista minua. Jo tajuissaan oleva potilas vastailee kiltisti varsin intiimeihinkin kysymyksiini, antaa minun luvan koskettaa mistä on tarvis. Katse hakee katsettani: Mitä minulle tapahtui? Selviänkö? Kaikki muut ottavat askeleen taaksepäin, odottavat valppaina. Toljottajat ovat suorastaan helpottuneita, kun joku käskyttää: nyt saan käyttää taitojani toisen ihmisen avuksi.

Ja miten avuliaita ihmiset ovatkaan!

Käsken kännykkä korvallaan puolaa hölöttävä nuorta katkaisemaan puhelunsa ja soittamaan ambulanssin – ja hän tottelee mukisematta. Ilmoitan tarvitsevani jotain vanhuksen pään ja jäisen maan väliin – ja ihmiset ojentavat kilvan kaulaliinojaan ja salipyyhkeitään. Kiireisen liikemiehen perikuva ryntää käskystäni, vastalauseitta, läheiseen kahvilaan hakemaan vettä ja käsipyyhkeitä – ja tuo minulle vielä kahvin. Se on lahja kahvilan työntekijältä, joka haluaa auttaa meitä suorittamaan tärkeää tehtäväämme! Liikuttavaa. Eihän tässä nyt sentään edes elvytetä.

Ihmisten tottelevaisuus tuskin johtuu luontaisesta auktoriteetistani, vaan yleisestä luottamuksesta lääkäreihin.

Sekin on avuksi, että ottaa johtajan roolin ja vaikuttaa tietävän mitä tekee. Ihmiset kyllä haluavat auttaa, kunhan vain tietäisivät miten.

Avuttomuus tuntuu pahalta ja saattaa herättää turhanaikaista syyllisyyttä, jättää mielen ja kehon kaaokseen. Toiminnan avulla ihminen saa tunteen edes jonkinasteisesta tilanteen hallinnasta.

Jos muuta ei osaa, niin ainakin olla läsnä. Voi koskettaa rauhoittavasti, kertoa ambulanssin olevan tulossa, korjata vähän kaulaliinan asentoa, jutustella. Kauhistuneet seuralaisetkin voi huomioida: kiitos että autatte, tuletko tähän sinun ystävän viereen, näytä että olet siinä, niin hänellä on turvallisempi olo tässä odotellessa.

Välillä mietin, miten avulias mutta osaamaton auttaja voi pahentaa tilannetta entisestään. Mutta niin voi myös osaaja, joka pysyttelee syrjässä.

Aina ei ole maaretcastréneja paikalla ja silloin helteisellä terassilla toista skumppaansa nauttiva lastenpsykiatri saattaa riittää.

Niin Krakovassa kuin Fredrikinkadulla on eletty taas sodan uhan alla, nyt jo vuosi. Yllättävän lähellä meitä on kaupunkeja, joissa ei voida odottaa paikalle satunnaista ohikulkijaa, joka ainakin väittää olevansa lääkäri. Kaikkien on vain autettava. Heti.

Mutta nyt, toistaiseksi, me elämme rauhan aikaa. Näytös voi jatkua.

Korjattu 20.3. klo 14.18. Etusivun nostossa kirjoittajan sukunimenä oli Rantala, nykyään Manninen.