Saana Mäenpää kirjoitti omassa kommentissaan viime viikolla pohtineensa, eletäänkö nyt hetkeä historiassa, josta myöhemmin mietitään, miksi tavalliset ihmiset eivät nähneet, mihin tapahtumat johtavat, miksi tavalliset ihmiset eivät tehneet mitään.

Koulun historiantunneilla minua kiinnosti etenkin maailmansotia edeltäneet kehityskulut. Olin myös vaihto-oppilaana yhdistymisen jälkeisessä Itä-Saksassa opiskellen ikäisteni lukiolaisten kanssa Saksan 30-luvun historiaa. Siellä menneiden sukupolvien taakka näkyi aivan eri tavalla.

Tuo vaihto-oppilasaika 17-vuotiaana oli jälkeenpäin tarkasteltuna myös yksi merkittävästi maailmankuvaani muuttanut vaihe. Eurot oli juuri otettu käyttöön ja Eurooppa yhdentyi nopeasti. Näin myös hyvin erilaisen yhteiskunnan jäljet: Saksojen yhdistymisestä oli vasta kymmenen vuotta, ja moni haikaili vanhan yhteiskunnan tuomien varmojen työpaikkojen ja turvallisemman maailmankuvan perään.

Itsestäänselvyyksiä

Olen koko aikuisikäni oppinut pitämään liberaalin demokratian leviämistä itsestäänselvyytenä.

Siinä maailmankuvassa myös Afrikka, Etelä-Amerikka ja Aasia ottavat hiljalleen askeleita kohti vaurastumista nimenomaan demokratian keinoin. Rokotteilla ja hygienian kohenemisella pystytään kääntämään lapsikuolleisuus laskuun. Lukutaito leviää ja naisten asema paranee. Ilmastonmuutos nähdään yhteisenä vihollisena.

Viime vuodet tämä maailmankuva on murentunut pala palalta.

Liberaali demokratia on hätää kärsimässä jopa Euroopassa. Rokotekriitikot nousevat terveysministereiksi. YK:n ja etenkin sen alaisten avustusjärjestöjen oikeutusta kyseenalaistetaan. Naisten oikeudet murenevat. Ääriesimerkkinä jälleen kerran Afganistan, mutta myös aborttikysymyksestä tehdään vaaliase, muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Jopa vapaa tiede saa osansa, kun suomalaisiakin tutkijoita kehotetaan välttämään sellaisia vaarallisia sanoja kuin ilmastonmuutos.

Yksi maailmankuvani peruspilareista on ollut se, että yhteinen talous takaa rauhan. Sodasta en nuorena ja naiivinakaan uskonut maailmassa koskaan täysin päästävän, mutta ajattelin, että talousyhteistyö tuo niin isoja synergioita maiden välille, että kauppakumppanin kimppuun hyökkääminen kaatuu ennen kaikkea omaksi vahingoksi.

Kolme vuotta sitten opin, että olin väärässä. Lisäksi opin, että taloudellinen eristäminen ei toimi keinona sodan nopeaan lopettamiseen.

Historian opit

Sen sijaan tilanne tuntuukin eskaloituvan – aivan kuten historiankirjoissa.

Yhdysvaltojen nopeasti muututtua järjestelmän kannattelijasta arvaamattomasti kimpoilevaksi pingispalloksi Euroopan on ollut pakko luoda nahkansa. Minun maailmankuvaani tässä on toki positiivista ollut se, että Eurooppa vaikuttaa yhtenäisemmältä kuin aikoihin.

Näen kuitenkin myös historiankirjoista tuskallisen tuttuja kehityskulkuja sotilaallisen varustautumisen kierteessä.

Koko urani terveydenhuollon säästöjen keskellä eläneenä katson kaiholla miljardeja, jotka löytyvät aseisiin pikavauhtia, mutta ihmisten hyvinvointiin niitä ei ole koskaan nähty järkeväksi tuhlata. Salaa toivon, että joku pieni sivuvirta näistä osuisi lopulta terveydenhuoltoonkin, sillä ovathan sairaalat olennainen osa huoltovarmuutta.

Ihmisten mahdollisimman tehokas tappaminen on jälleen nopeimmin kehittyvä teollisuuden ala. Kadehdin myös edellisiä sukupolvia, jotka ovat voineet laittaa lapsensa armeijaan ajatellen sen olevan vain aikuistumisriitti.

Pystyn ehkä nyt samaistumaan itseäni nuorempien sukupolvien ahdistukseen ilmastonmuutoksesta. Vaikka kuuluisaa sanontaa lainaten me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka näkee ilmastonmuutoksen vaikutukset, ja viimeinen sukupolvi, joka ehtii tehdä asialle jotain, se ei ole minulle ja monelle ikäiselleni tuottanut sellaista eksistentiaalista kriisiä, maailmanlopun tunnelmaa, kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta nuoremmille.

Sukupolveni on kuitenkin ollut isovanhempiensa kautta kosketuksissa sotaan, kuullut siitä muutakin kuin historiankirjojen version. Sodasta palanneiden kokemukset ovat määrittäneet vanhempiemme ja siten meidän maailmaamme vielä merkittävästi.

Kuinka monta sukupolvea tarvitaan, että maailma unohtaa?

Pohdiskelua

Olen viime kuukausina pohtinut kovasti sitäkin, oliko kuvittelemaani maailmaa koskaan olemassa vai ajoivatko kaikki itsekkäästi omaa etuaan koko ajan, ilman mitään laajempaa demokratian ja yhteisen talouskasvun aatteen paloa?

Vai onko tämä ahdistukseni sittenkin vain normaalia siirtymää nuoruuden naiivista tulevaisuudenuskosta keski-ikäiseen pessimismiin?

Ahdistuksesta huolimatta olen aina kuulunut niihin, jotka mieluummin tekevät kuin parkuvat asioiden kurjaa tilaa. Jos en voi vanhan ajan prosenttiliikkeen mukaisesti saada omaa maatani laittamaan prosenttia maailman parantamiseen, voin kuitenkin tehdä sen omalla lompakollani.

Vaikka Kiina ja Intia eivät tee mitään ilmastonmuutoksen torjumiseksi, minä voin tehdä. Vaikka en voi tuoda laadukasta terveydenhuoltoa jokaisen ruandalaisen saataville, voin tehdä paljon pohjoiskarjalaisten terveyden eteen. Vaikka en voi tehdä mitään seksuaalivähemmistöjen asemalle Venäjällä, voin vaikuttaa paljon siihen, millainen puhe ja käytös vähemmistöjä kohtaan on Joensuussa hyväksyttyä. Vaikka en voi vaikuttaa siihen, millaisen presidentin amerikkalaiset maalleen ovat valinneet, voin edistää demokratiaa omassa kunnassani.

Ja ennen kaikkea äitinä voin vaikuttaa siihen, millaisia tulevia päättäjiä kasvatan.

Saana kirjoitti, että ei ole olemassa valoa ilman pimeyttä. Me voimme jokainen päättää olevamme valo pimeydessä.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.