Minulla ei ole aina mahdollisuutta olla se lääkäri, joksi kouluttauduin ja joka haluaisin olla.

Minä uskon

vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden

kolmiyhteiseen jumaluuteen,

kaikkien kansojen valveutumiseen

ja maailman yhdysvaltoihin,

suoraan sanaan,

riimittömään runouteen,

arkipäiväisen työn korkeaan pyhitykseen

ja työntekijäin pyhään yhteiseen seurakuntaan;

ihmissuvun

helvetilliseen pahuuteen

ja taivaalliseen hyvyyteen

ja sen iankakkiseen ylösnousemukseen.

Minä uskon ihmisen poikaan ja tyttäreen

uuteen polveen,

uuteen aikaan,

siihen, mitä vielä ei ole,

ja siihen, mitä ei kenties koskaan tule:

yksilöiden itsevapautuksen

vapahdustyöhön…

– L. Onerva, Yö ja päivä (1933)

Siitä on kohta 10 vuotta, kun kirjoitin äidinkielen ylioppilasesseeni L. Onervan Uskontunnustus -runosta vuodelta 1933. L. Onerva oli mielestäni tarkoituksella asetellut Uskontunnustuksen keskelle painokkaan ilmauksen “ [Minä uskon …] ihmissuvun helvetilliseen pahuuteen ”. Tämä lajityypillinen taipumus pahaan – nykykielessä epätäydellisyys – vaikuttaa kaikessa ja ilmenee monimuotoisena maailmanhistorian käänteissä, on aina ilmennyt ja tulee aina ilmenemään.

Lukioaikana oivalsin, että usko ihmisyyteen ja tulevaisuuteen ei voi olla naiivia ja yltiöoptimistista, vaan sen tulee tiedostaa ihmisluonnon ja sen epätäydellisyyden realiteetit – muutoin joutuu jatkuvasti pettymään.

Olin kuitenkin unohtanut tämän oivalluksen kasvaessani nuoreksi lääkäriksi ja aikuiseksi vaativien lääketieteen opintojen parissa, sillä huomasin pettyväni säännöllisin väliajoin maailmaan, elämään ja ihmisiin, kun ne eivät vastanneet odotuksiani. Tunne oli turhauttava, ja oman riman laskeminen tuntui omista arvoista tinkimiseltä.

Valmistumisen myötä epätäydellisyyden sietämisestä on tullut arkipäivää ja oman mielenterveyden edellytys: yliopistossa opittuja lääketieteen harjoittamisen standardeja ja ideaaleja diagnostiikan ja hoidon toteutukselle EBM:stä puhumattakaan ei yksinkertaisesti pysty aina seuraamaan terveydenhuollon käytännön työssä niin hyvin kuin toivoisi.

Toisin sanoen, minulla ei ole aina mahdollisuutta olla se lääkäri, joksi kouluttauduin ja joka haluaisin olla. Huomaan myös väsyväni kohtaamiseen, josta yleensä nautin, kun potilaita on liikaa ja takaraivossa painavat pursuavat tulosposti- ja konsultaatiokorit. Pedanttiudesta joustamalla, armollisuudella ja omaa asennetta muovaamalla näkökulmanvaihdon kautta (reframing) monet tällaiset työelämän realiteettien tuottamat pettymykset voi kääntää rakentavasti paremmin päin. Kuitenkin jatkuva tsemppaaminen vängättyyn positiivisuuteen on sekin uuvuttavaa. Kuten kurssikaveri sanoi, kun törmäsimme lyhyesti terveysaseman päivystyksen vuoronvaihdossa: “Onko se todella niin, että lääkärin työn pitää olla jatkuvaa juoksemista, eikä mitään saa tehdä rauhassa ja kunnolla?”

Itkumuuri konsanaan

Oikeastaan koko 2020-luvun alku on yhtä suurta pettymystä! Onko enää mitään mikä ei olisi kriisissä? Työelämä. Ilmasto. Talous. Terveydenhuolto. Kansainvälinen potiliikka. Kasvatus. Koulutus.

Kaikkialla huudetaan hätätilaa, resurssi- tai resilienssipulaa. Yhteiskuntarakenteiden ja elämäntapojen muutokset yhdessä viime vuosien tapahtumien kanssa ovat synnyttäneet Suomeenkin uusia ilmentymiä ikiaikaisille ilmiöille: rikkaiden köyhyys – eli suboptimaalinen resurssien allokointi – sekä palkallinen ammattiorjuus – eli työntekijöiden resilienssin äärirajoille venyttäminen kohtuuttoman kuluttavissa työolosuhteissa. Arkipäiväisen työn korkea pyhitys ja työntekijäin pyhä yhteinen seurakunta ovat rapistuneet kuin Itkumuuri konsanaan – ja kuitenkin juuri ne kannattelevat koko yhteiskuntaa työllä tuotetuin verovaroin jokaisen meidän hyväksi.

Länsimainen individualismi ja identiteettikokemukset ovat nekin kriisissä.

Yksilöiden itsevapautuksen vapahdustyö on nostanut ihmisen jumalaksi ja ylimmäksi päättäjäksi. Luomme itse itsemme, määritämme kaiken kokemuksemme kautta ja lopulta tukahdumme jatkuvaan itsetutkiskeluun ja -tunnusteluun. YOLO:n tuoma vapautus johtaa hedonismiin sekoittuessaan vain FOMO-ahdistukseen. Elämme myös dissonanssin aikaa: Nautimme arjessamme vauraassa yhteiskunnassa elosta, mutta meitä vaaditaan jatkuvasti tilille hiilentahriman sielumme tähden. Kasvukipuileva sukupolvi laulaa “maailma on tehty meitä varten” ja etsii itseään itsestään, vaikka ihmisyyden ydin ei individualismin kautta avaudu.

Nykytilanne on ehkä huono, mutta emme saa pettymysten lannistamina unohtaa lajityypillistä kykyämme äärimmäiseen hyvään.

L. Onervakin ampaisee ankeasta säkeestään uuteen toivoon: “[--Minä uskon ihmissuvun--] taivaalliseen hyvyyteen ja sen iankakkiseen ylösnousemukseen.--”

Naiiviudesta ei ole kyse, sillä toivonkipinästä huolimatta ilmoille roikkumaan jää myös realistinen epäilys: parempaa huomista ei välttämättä tule. “Asiat eivät järjesty itsestään, mutta on mahdollista, että ne järjestetään”, sanoi todellisesta köyhyydestä kärsivissä maissa toimiva kollega ja aiempi Tampereen yliopiston kansainvälisen lääketieteen professori, Per Ashorn , kun haastattelin häntä viime keväänä Nuori Lääkäri -lehdessä terveyden epätasa-arvosta maailmalla.

Meissä on yhtä lailla potentiaalia helvetilliseen pahuuteen ja taivaalliseen hyvyyteen. Lopulta kyse on valinnasta. Jos meillä on varaa valita: valitkaamme hyvyys – tai edes usko siihen.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti Helsingistä.