Esikoiseni on syötävän suloinen pallero, vauvavuottaan elävä. Olen nostanut hänet pinnasängystä, leperrellyt ja vaihtanut kuiviin. Näytän hänelle tosi kivoja tiikerisukkia. Nyt kulta puetaan ja lähdetään aamupalalle! Hän katsoo minua ilmeettömästi ja kääntyy jatkamaan leikkiään. Äkisti raivostun, olen ratketa liitoksistani. Paiskaan sukkamytyn lattiaan. Lapsi jatkaa leikkiään selin minuun, ilmeisen rauhallisena. Mutta minä pelästyn. Huolestun. Jokin siinä millaisena äitinä olen itseni nähnyt, särkyy.

Suuttua nyt vauvalle! Olen kestänyt lempeästi hoivaten yöheräilyt, pakkaantuneilla rinnoilla imettämisen, vierastamisroikkumiset, ja nyt, vain koska lapsi tekee tavanomaisen taaperomaisen asian, silmitön raivo läikähtää.

Hyvästi idyllinen varhainen vuorovaikutus! Hyvästi alati rakastavan äidin myytti! Olen sittenkin ihminen. Vieläpä sellainen, joka suuttuu myös maailman tärkeimmälle ihmiselleen.

Jälkikäteen ajatellen sukkatussahdus oli aika laimea. Kun perheeseen liittyi vielä kaksi vauvaa sain kokea muita, ei niin mieltä ylentäviä mielenliikahduksia, kuten omaan lapseen kohdistuva puhdas murhanhimo. Lieventävänä asianhaarana haluan korostaa olleeni unikidutuksen uhri edeltävät 8 kuukautta.

Äidin raivo on tabu, joka ei helposti taivu tarkasteluun. Yhä uudelleen – kuten tässäkin kolumnissa – huomaan selittäväni itselleni ja muille, miten pääsi käymään niin että ihan jopa tunsin jotakin! Syyllisyys, häpeä, yhteydettömyys… Kaikki ne ikävät tunteet, joita välttelisi mielellään viimeiseen asti.

Lapsen kehityksen kannalta on toki suotavaa, että vanhemman käytös olisi ennakoitavaa ja turvallista. Se vaatii vanhemmalta kykyä ja jaksamista omien tunteiden riittävän säätelyyn. Myös väsyneenä, taloushuolien rasittamana, parisuhdekriisin velloessa… Mutta mikä riittää? Missä menee raja?

Ainakin ajatuksen ja teon välissä. Lastensuojelun Keskusliiton 2021 julkaiseman Kovemmat kädet -selvityksen mukaan kuritusväkivallan hyväksyntä on ikävä kyllä jälleen nousussa.

Lyönti, tukistus tai luunappi sattuvat fyysisesti yhtä paljon riippumatta siitä hyväksyykö vanhempi tekonsa. Mutta kasvatuskeinoksi nimettyyn lapsen pahoinpitelyyn liittyy vielä henkisen väkivallan taakka, kuten lapsen vastuuttaminen aikuisen tunnetilasta. Katso mitä sait minut tekemään! Olet tuhma!

Ihminen, joka kaikin voimin yrittää kieltää vaikeat tunteensa, päätyy todennäköisimmin ylilyöntiin.

Kunpa me hymistelyn sijaan ottaisimme vanhempina ja ammattilaisina todesta tiiviiseen, vaativaan suhteeseen sisältyvän väkivaltaisen teon riskin. Se voi olla lyönti, mutta myös hylkääminen, mykkäkoulu, jatkuva arvostelu tai muu henkisen väkivallan muoto. ”Vanhemman jaksamisesta” puhuminen on liian ympäripyöreää. Jokaisen vanhemman kannattaisi laatia konkreettinen turvasuunnitelma, kaiken varalle.

Tunnista hankala olo. Jätä silloin lapsi hetkeksi. Käytä yhdessä harjoittelemiamme rauhoittumistapoja. Soita sovitulle turvaihmiselle, joka tulee paikalle.

Vauva tai taapero ei tiedä oikeuksistaan. Ja vaikka tietäisi, millä niitä vaatisi?

Siksi vanhemman tunnesäätelyn tukeminen on ehkä tärkein asia, jonka voimme lapsen mielenterveyden hyväksi tehdä. Voi olla, ettei turvasuunnitelmaa koskaan tarvitse ottaa edes käyttöön, mutta jo sen olemassaolo kertoo, ettei yksin tarvitse jaksaa. Silloin inhimillisyys – se hurja ja hävettävä ajatus – saa olla totta mielessä, ja vain mielessä.

Tällä kertaa aamupala syödään ilman sukkia, leikkien lomassa napostellen. Kasvattaa ehtii toistekin, nyt on tärkeintä olla turvassa.