Miksi uhraisin itseni päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kompensoiden resurssipulaa ja systeemiongelmia omalla nuoruuden innollani?

Rakas Hus,

Rakastan työtäni. Se on kutsumukseni. Tulen uskollisesti töihin, oli aamu tai ilta, arki tai pyhä. Yksikön henkilöstömiehitys on vajaa, ja potilaspaikat täynnä: päivystämme niiden kanssa, jotka ovat jäljellä. Sairaalan kyltissä lukee Hus, mutta ulko-oveen ei olla vielä kirjoitettu: “hus”. Vielä ei siis saa puhua katastrofista. En ehdi ruokatauolle. Karvaalla kahvilla mennään. Yöllä päivystän. Vuoron alussa minua odottaa jonossa 20 tutkimatonta potilasta. Vastaan päivystyksestä yksin.

Seuraavat 12 tuntia olen olemassa vain potilaitani ja Husia varten. Potilaan paras on eetokseni, mutta miten voin yksin revetä tarjoamaan jokaiselle 20:lle parasta keskellä yötä? Ja lisää tulee. Päivystyspuhelin soi. En ehdi edes pissalle. Mutta se ei haittaa: eihän minulla ole tarpeita, kun suoritan kutsumustani. Lapioin listaa tyhjäksi, mutta uusia potilaita lappaa sisään. Apotti vaatii lääkelistan jokaisen lääkkeen yksilöllistä tarkistusklikkausta. Ja minähän klikkailen. Odotusajat kohoavat 10 tuntiin. Pahoittelen potilailleni pitkää odotusaikaa koko Husin puolesta, edustanhan Suomen terveydenhuoltoa valkotakissani.

Samaan aikaan kun kartoitan erään potilaan akuuttia itsemurhariskiä, toinen kouristaa ja kolmas ei saa henkeä. Aivohalvausoireista kärsivä odottaa vuoroaan useita tunteja, koska triage painoi vahingossa väärää Apotin nappia. Lapsipotilas kirkuu murtuman paikalleenvedossa, ja minä mietin, pitäisikö minunkin huutaa. Voinpa patsastella vanhoilla päivilläni, miten nuorena päivystin sankarillisesti yötä päivää ja pelastin henkiä. En tunne itseäni sankariksi. Teen parhaani ja annan kaikkeni, mutta koen itseni riittämättömäksi. Aamun pikkutunneilla Apotti lukitsee reseptinkirjoituspaneelin pois käytöstä ja käskee tarkistamaan lääkelistan viidennen kerran varastaen julkeasti potilaiden hoitamiseen tarkoitetut viimeisetkin minuutit.

Sairaalassakin aamu koittaa lopulta. Nukkumaan en ehtinyt. Pääsen kotiin. Aamulla Husin päivystysyksiköiden WhatsApp-ryhmissä ja sähköpostilistoilla minua huudellaan uudelleen päivystämään. Olen työskennellyt kaikki kesäni opiskelijasta lähtien lääkärin sijaisena ilman lomia.

Tänä kesänä pidin lomaa: Miksi uhraisin itseni päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kompensoiden resurssipulaa ja systeemiongelmia omalla nuoruuden innollani? Lukeehan se kaikkien Suomen yliopistojen valmistuvan lääkärin osaamistavoitteissakin: Lääkärinä minulla on ammatillinen ja eettinen vastuu omasta hyvinvoinnistani. “Hus ei maksa hautakukkiasi, kun teet itsemurhan”, tokaisi opiskelijakollega, joka oli miettinyt parvekkeelta alas heittäytymistä ensimmäisen lääkärinsijaiskesänsä kuormituksen takia.

On naiivia odottaa, että Husin ongelmiin olisi yksinkertainen ratkaisu. Palkkojen nostaminen ei yksin korjaa tilannetta, kuten ei korjannut opiskelijamäärien nostokaan. Terveydenhuollon kokonaisrahoitusta ei sote-uudistuksen tehokkuutta ja säästöä jumaloivassa lähestymistavassa aiota kasvattaa, joten sairaanhoitopiirien toimintamallien ja hoitoketjujen on perustavanlaatuisesti uudistuttava.

Mistä löytyy kulukurvan derivaatan nollakohta, ja miten säästöt vs. ihmisten hyvinvointi -yhtälö tasapainotetaan? Todellinen tehokkuushan mitataan investoidulla rahalla tuotettuna terveysyhyötynä eikä nimellisinä hoidettujen potilaiden määrinä tai läpimenoaikoina.

Yksi on varmaa: Lainan ottaminen kansanterveydestä sote-henkilöstön takaamana on kestämättömin mahdollinen ratkaisu terveydenhuollon hätätilanteeseen.

Hus, rakastatko sinä minua?

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti Helsingistä.

Tietoja on muunnettu niin, ettei potilaita ja päivystyspaikkaa voi tunnistaa.