Pelasin Espoosta kotoisin olevan kaverin kanssa tennistä, kun puhe kääntyi Länsi-Uudenmaan viestintähankintaan.

– Mitä luulet, seuraako tästä kenellekään mitään? hän kysyi pallotauolla.

Sanoin, että sitä kaverini hallinnon käytävillä myös seuraavat. Tässä määritellään johtamisen kansallinen laatustandardi.

Jos vielä perustamattomalta yritykseltä voi pyytää kilpailuttamatta lähes 300 000 euron tarjouksen, todeta se ennalta ”soveltuvimmaksi palveluntuottajaksi” ja kuitata julkisuus stiplauksena, hyvinvointialueille avautuu uutta strategista liikkumatilaa.

Kaverini syötti. Löin pallon verkkoon.

Stiplasin.

Päätös peruttiin nopeasti. Mutta peruminen ei ole vielä seuraus. Seuraus olisi selvittää, miten hankinta syntyi, ketkä sitä valmistelivat ja miksi se näytti normaalilta ennen median tarttumista aiheeseen.

Paperin mukaan päätöksen teki henkilöstöjohtaja. Meidän pitäisi siis uskoa, että kahden ja puolen vuoden lobbari-idea syntyi HR:ssä ja hankintajuristit pitivät viestintäkonsultoinnin kilpailutusrajana 300 000 euroa.

Jos tämä on koko tarina, hallinnollinen osaamisvaje on omaa luokkaansa. Jos ei ole, vastuunjako ja julkinen selittely ovat.

Kilpailevan alueen kompurointi piristi viikkoani. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi viestintäväkeä vilisevä hyvinvointialue halusi palkata täysipäiväisen lobbarin.

Sitten älysin. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että hyvinvointialueen tehtävä on järjestää asukkailleen sosiaali- ja terveyspalveluja. Mutta se oli aloittelijan virhe.

Potilaiden hoitaminen kuluttaa rahaa. Valtion lobbaaminen tuo sitä lisää.

Hyvinvointialueilla ei ole omaa verotusoikeutta. Valtio antaa rahat, ja alue käyttää osan niistä lobatakseen valtiolta lisää. Tärkein asiakas ei ole potilas vaan valtiovarainministeriö.

Systeemiä kutsutaan samaan aikaan alueelliseksi itsehallinnoksi ja vahvaksi valtionohjaukseksi. Ei ihme, jos kansalaisilta menevät pää sekaisin ja luottamus soteen.

Länsi-Uusimaa näyttää sisäistäneen yksityissektorin tärkeimmän opin: ensin varmistetaan tulovirta ja pidetään kulissit kunnossa. Palveluja voi kehittää myöhemmin.

Pelkään, että alueelliseen autonomiaan liittyvä sekoilu on vasta alussa.

Kun muut alueet oppivat saman, syntyy lobbaamisen kilpavarustelu. Lopulta valtio palkkaa NHG:n arvioimaan, minkä alueen lobbareita kuunnellaan.

Tärkeintä komediassa on ajoitus. Nyt se meni nappiin, kun samaan aikaan STM yrittää estää valtion rahojen käytön lobbaukseen kieltämällä Stea-rahoituksen keskusjärjestöiltä!

Meidän alueellamme ongelmana on hyvinvointialuejohtajan selkäranka. Hän saattaisi pysäyttää tällaisen hankinnan jo etukäteen. On jopa joskus kysynyt, mitä hyötyä hankinnasta on potilaille tai veronmaksajille.

Selitin pelikaverilleni, että seuraamme tarkasti, mitä Länsi-Uudellamaalla tapahtuu. Jos kukaan ei tiennyt, kukaan ei vastannut eikä kenellekään seuraa mitään, olemme saaneet arvokkaan johtamisohjeen: hyvinvointialueella saa tehdä melkein mitä tahansa, kunhan päätös perutaan ennen sopimuksen allekirjoittamista.

Salaa ajattelin muuta.

Toivoin, että joku kantaisi vastuun. Ei vain peruuttaisi päätöstä, vaan selvittäisi, miksi se tehtiin ja varmistaisi, ettei sama toistu. Terveydenhuollossa läheltä piti -tilanne tutkitaan, vaikka potilaalle ei ehtinyt käydä mitään.

Potilaita varten rakennetun organisaation pitää osata paremmin. Sen tehtävä ei ole suojella johtoa, näyttää hyvältä tai lobata itseään tärkeämmäksi. Sen tehtävä on auttaa ihmisiä.

Parantumaton idealismi. Ei siitä näköjään pääse edes EMBA:lla.

Lue lisää: Uudenmaan erillissekoilu