Voiko leikkaa ilman haavaa,

kielellä tehdä kirurgiaa?

Aktiopotentiaalein ajatus aineeton,

motoriikalla kielen,

ääniaaltoina vaeltaa

ja tavoittaa toisen mielen.

Sana viiltää lailla skalpellin,

virheliikettä ei saa takaisin.

Sana debulkkaa, extirpoi,

polttaa, parantaa, suturoi.

Pelkät sanat, kuten leikkauskaan,

eivät voi yksin parantaa.

On tiedettävä kenet, mitä, miten leikkaat,

milloin leikkaat, milloin et:

sama pätee, kun keskustelet.

Suomen kieli on lyyrisyydeltään väkevää. Makustele vaikka Eppu Normaalin “jonain päivänä kamppaillen pelkoni sokaisen ”, “kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän ja kaiken suhteen kaiken siirtyvän ” tai Juicen “katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista ” kaltaisia arkisia mutta briljeeraavasti tunnetta naulitsevia sanoituksia! Sanat välittävät sekä merkityksiä, kokemuksia että tunnetta – ja joskus jopa terveyttä.

Kieli on yksi lääkärin tärkeimmistä instrumenteista – enkä nyt puhu vain neurokirurgeista, jotka ohjaavat leikkausmikroskooppia suullaan. On aivan oleellista, miten puhumme potilaille ja mitä sanoja valitsemme, että tulemme ymmärretyksi. Toisaalta on ihan yhtä oleellista, miten puhumme itsellemme sekä kollegoillemme. Kunnioittavat ja rakentavat sanat itselle ja kollegoille edistävät työyhteisön terveyttä ihan niin kuin lääkärin puhe – “kielellä tehty mielen kirurgia” – parhaillaan edistää potilaan terveyttä.

Sanoilla on väliä

“Olisko sulla vielä ollut jotain ?” Paahdan yksin iltapäivän paperihommia eräällä kirurgisen erikoisalan osastolla. Kyseessä on ensimmäinen työviikkoni ikinä kirurgialla. “Prrrr”, kapulamallinen työpuhelimeni soi. Seniori soittaa: “Moi Saana, halusin vain soittaa ennen kuin lähden kotiin ja kysyä, että olisko sulla ollut vielä jotain konsultoitavaa?” Ei ollut. “Kiitos kuitenkin, kun kysyit.”

En tiedä, tietääkö seniorini tänäkään päivänä, miten hämmentävältä ja hyvältä hänen supportiivinen soittonsa tuntui, vaikka puhelu olikin lyhyt ja vähäsisältöinen, hänen mielestään ehkä jopa tarpeeton?

Hänen kollegiaalisen eleensä voimalla kuitenkin jaksoin painaa paperityöt loppuun vähän reippaammin.

“Hyvä kun kysyit. ” Päivystän ensimmäisiä kertoja uudella erikoisalalla, jossa oma osaaminen on vielä vähäisten potilasmäärien varassa. Erään potilaan kohdalla pohdin oman kliinisen päättelyni laatua. Missasinko jotain? Onkohan tämä hyvä jatkosuunnitelma vai olisiko pitänyt tutkia jotain lisää?

Soitan erikoislääkärikonsultille vähän tykytellen, sillä kysymyksenasetteluni on kiusallinen: “Anteeksi, jos tämä on turha konsultaatio, mutta sopiiko minun lyhyesti varmistaa, että jatkosuunnitelmani on asianmukainen?”

Ilokseni konsultti reagoi soittooni tyytyväisen hyväksyvästi: “Hyvä kun kysyit.” Vaikka suunnitelmani oli hänen mielestään kelvollinen, hän ehdotti siihen lisäyksiä. Hänen rakentava suhtautumisensa laski kynnystäni kysyä tarvittaessa varmistusta kokeneemmilta kollegoilta jatkossakin.

“Ilman muuta .” Eräs ensimmäisistä yöpäivystyksistäni. Ambulanssi tuo puuskuttavan potilaan, jolla on kattava perussairauskokoelma, vitaalit vinksallaan, plasmat sekaisin ja hankalat turvotukset kaikkialla niin, että astrupia ei meinaa saada. Ohjelmoin protokollien mukaiset jatkoselvittelyt hoidot. Potilaan yleisvointi kohenee seurannassa. Hän on yön päivystyksessä, ja siirrän hänet aamulla kollegan hoitoon.

Exitus

Kirjautuessani koneelle seuraavan kerran näen potilaan nimen perässä tekstin: “exitus”. Tunnen veren valahtavan kasvoiltani. Vatsanpohjalle jysähtää kivi. Teinkö sittenkin jotain väärin?

Kävelen seniorin huoneeseen. “Saisinko kysyä yhdestä aiemmasta potilaasta…?” “Ilman muuta” on seniorin vastaus.

Seniori toteaa, että tein kaiken ihan oikein, mutta se ei riittänyt potilaan hankalassa tilanteessa pitämään häntä elossa. Paino vierähtää harteiltani! Miten tärkeää on saada purkaa tilanne kollegan kanssa sen sijaan, että olisin vatvonut sitä yksin. Pystyin jatkamaan työpäivääni kevyin mielin, ja samalla varmuus omasta osaamisesta vahvistui.

Työyhteisöjen ilmapiirit ovat paljolti sanojemme varassa. “Olisiko sulla vielä ollut jotain”, “ilman muuta” ja “hyvä kun kysyit” ovat esimerkkejä hyvinvointia edistävistä ilmauksista työpaikoilla, samoin kuin oikea-aikaiset “kiitos” ja “anteeksi”. “Mielen kirurgia” kuuluu jokaiselle erikoisalalle, ja jokainen meistä voi parantaa oman kieliskalpellinsa käyttöä.

Pave Maijasen sanoin: Lääkärit, pitäkää huolta itsestänne, kollegoista, ja niistä, jotka kärsii! Koettakaa niitä rohkaista, jotka päätöksissään horjuu – Sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.