Havaintoja lääkärilakosta II: Lääkärilakko ja virkaehtosopimusjärjestelmä (pääkirjoitus 35/2001)
Lääkärien viisi kuukautta kestänyt lakko keskusteluttaa edelleen. Lääkärilakko jättänee ainakin joitakin jälkiä tapoihin, joilla kunnallisten virkamiesten palkoista tulevaisuudessa sovitaan. Lainsäädäntö sisältää määräykset työtaistelun yhteiskuntavaarallisuudesta. Lainsäätäjällä on luonnollisesti ollut tarve huolehtia kansalaisten perusturvallisuuden säilymisestä yltiöpäisessäkin työtaistelutilanteessa. Terveydenhuoltoalalla työnantaja on vienyt jokaisen lakon muitta mutkitta virkariitalautakunnan arvioitavaksi, tämänkertaisen lääkärilakon yhteiskuntavaarallisuus tutkittiin peräti kahteen kertaan.Loppupäätelmä virkariitalautakunnan käsittelyistä lienee se, että niillä ei ole ollut merkittävää vaikutusta lakkojen kulkuun. Tämä viestii vahvasti siitä, että ainakin terveydenhuoltoalan järjestöissä kannetaan potilasturvallisuudesta huolta myös lakkotilanteissa. Ne eivät alun alkaenkaan rakenna sellaista työtaistelua, jossa kansalaisten henki tai terveydellinen turva joutuisi konkreettiseen vaaraan. Virkariitalautakunnan käsittely jää näin ollen kaiken kaikkiaan kovin vähämerkityksiseksi ja palvelee lähinnä työnantajapuolen julkisuustavoitteita.
Akavan varapuheenjohtajan lakonaikaiset kommentit johtavat varmasti siihen, että Lääkäriliitto pohtii jälleen kerran Akava-jäsenyytensä perusteita. Liiton keskusjärjestöjäsenyyden historiassa on yksi vasta kevyesti arpeutunut haava 1980-luvun puolivälistä, jolloin Akava ”käveli Lääkäriliiton yli” hyväksymällä lääkärien tahdon vastaisesti työnantajan tarjouksen. Tämä käynnisti Akavassa vuosia kestäneen prosessin, jonka seurauksena muodostettiin Akava-JS ja Lääkärikartelli ry, joka nyt hallinnoi käytännössä itsenäisesti omaa sopimustaan. Tämänkertainen julkinen sanailu varmisti ainakin sen, että kartellin päätäntävaltaa ei tulevaisuudessa siirry piirunkaan vertaa takaisin keskusjärjestön suuntaan.
Lääkärilakko ja terveydenhuollon työntekijöille maksettujen palkkojen taso nostaa koko sopimusjärjestelmän toiminnan kriittiseen tarkasteluun. Kenellekään ei ole enää salaisuus suomalaisen terveydenhuollon BKT-osuuden pienuuden tärkein syy. Valtakunnallisesti keskitetty, maan yleispolitiikkaan TUPOn kautta sitoutettu ja keskusjärjestöjen roolia pönkittävä sopimusjärjestelmä on mahdollistanut koko alan matalapalkkaisuuden rakentamisen.
Toinen lakon esiin nostama kiistaton ”järjestelmätulos” on terveydenhuollon ammattien vetovoiman vähentyminen. Ministeri Soininvaara keksi lakon aikana hoitaa lääkärien saannin turvaamisen lupaamalla kouluttaa lääkäreitä riittävästi lisää. Vaikka lääkärien koulutusmääriä lisäämällä vielä onnistuttaisiinkin vetämään nuoria lääkäreiksi, sama temppu ei pelasta päälle kaatuvalta hoitajapulalta. Sen kanssa tulee varmasti näkemään vaivaa hieman mahtipontiselta vaikuttava kansallinen terveysprojekti, jonka maan poliittinen johto hiljan pystytti. Tämä projekti voisi ensi töikseen pohtia 30 vuotta lähes muuttumattomana toimineen keskitetyn kunnallisen virkaehtosopimusjärjestelmän edellytyksiä vastata tämän ajan työelämän vaatimuksiin ja sen kykyä edustaa työnantajaa terveydenhuollon ammattityöntekijöille.
Keskeisin lakon aikana esiin nostettu käytännön vaatimus oli nykyistä laajempi paikallinen liikkumavara. Jos tämä linjaus etenee jatkossa, se jalkauttaa sopimusjärjestelmää maakuntiin, pienentää valtakunnallisten järjestöjen ja toimijoiden tehtäviä ja roolia sopimusneuvotteluissa. Valtakunnallisesti päätettävien asioiden määrä vähenisi ja nykymalliset sopimukset olisivat lähinnä yleissopimuksia, jotka karkeasti raamittaisivat paikallisia sopimuksia. Mallia näille ajatuksille on haettu Ruotsista. Lääkärien lakko jää historiaan, jos sen seurauksena sopimusjärjestelmä alkaa kehittyä paikallisen sopimisen suuntaan.
Jo lakon aikana ja myös sen jälkeen muiden alojen ay-johtajat ovat taittaneet peistä lääkärilakon edesvastuuttomuudesta, josta myös muut ammattijärjestöt voivat saada ”tartunnan” hakeakseen näiden johtajien mielestä kohtuuttomia palkankorotuksia. Mallioppiminen on vanhimpia kulttuurin leviämistapoja, mutta tässä yhteydessä huoli on todennäköisesti suurelta osin aiheeton. On vaikea kuvitella ay-johtajaa, jolla työtaisteluun ryhtymisen perusta olisi lääkärien apinointi. Kyllä lakkopäätökset lääkärilakon jälkeenkin tehdään oman järjestökentän tuntojen ja neuvottelutilanteen kylmien tosiasioiden pohjalta.
Ja toisaalta, vaikka jokin hoitopuolen järjestö tulevilla kierroksilla lääkärien viiden kuukauden piinasta innostuneena lisäpalkkaa lakolla saisikin, mitä yhteiskunnallisesti väärää siinä tapahtuisi? Muistettakoon, että lakko-oikeus ei ole yksin vasemmistolaisen työväenliikkeen etuoikeus.
TAITO PEKKARINEN
taito.pekkarinen@fimnet.fi
