Insuliinipistokset historiaan?

Insuliinin pistämisen pelko vaikeuttaa diabeteksen hyvän hoitotasapainon saavuttamista joillakin tyypin 2 diabetespotilailla ja joskus myös kipuherkillä tyypin 1 potilailla, etenkin lapsilla. Muita tapoja saada insuliini verenkiertoon on sen vuoksi pyritty aktiivisesti kehittämään. Syyskuisessa Euroopan diabetestutkimusyhdistyksen kokouksessa esiteltiin kaksi keinoa: suun ja nielun limakalvolta imeytyvä insuliini sekä keuhkoihin inhaloitava insuliini. Kumpikin antotapa toimi; insuliini imeytyi nopeasti ja tehokkaasti. Suun kautta annettava insuliini on aerosolimuodossa ja annetaan erityisellä laitteella, joka ampuu insuliinipisarat suun limakalvon alle. Sieltä insuliinimolekyylit imeytyvät verenkiertoon kymmenessä minuutissa. Näin ruokailun aiheuttama verensokerin nousu pystyttiin hoitamaan yhtä hyvin kuin insuliinipistoksilla sekä tyypin 1 että tyypin 2 diabetespotilailla. Haittavaikutuksia ei ollut, ja menetelmää käyttäneet potilaat ja lääkärit pitivät sitä erittäin käyttökelpoisena. Inhaloitava insuliini puolestaan on kuivajauhetta, joka vedetään keuhkoihin astmalääkkeiden tapaan. Kun tyypin 1 diabeetikoilla verrattiin pitkävaikutteiseen perusinsuliinipistokseen yhdistettyä inhaloitavaa ateriainsuliinia perinteiseen 2-3-pistoshoitoon, tulokset olivat lupaavia: HbA1c-arvo pieneni puolen vuoden aikana saman verran molemmissa ryhmissä. Aluksi uusi hoitomuoto aiheutti yskää, muita oleellisia eroja haittavaikutuksissa ei ollut. Tyypin 2 diabetespotilailla taas inhaloitava ateriainsuliini kohensi merkitsevästi hoitotasapainoa. Heidän keuhkofunktionsa ei muuttunut kolmen kuukauden hoidon aikana, mutta insuliinivasta-aineita ilmeisesti kehittyi. Tätä nykyä insuliinin monipistoshoito on fysiologisin tapa korjata diabeettinen aineenvaihdunnan häiriö.