Lakituvastako hoitotakuu? (pääkirjoitus SLL 22/2002)
1990-luvun lamavuodet pakottivat pohtimaan terveydenhuoltopalvelujemme laatua, määrää ja kustannuksia. Termit menokatto, säästöpakko ja budjettileikkaukset tulivat jokaiselle kansalaiselle varsin tutuiksi. Kunnalliset päättäjät joutuivat ehkä itselleenkin yllätykseksi kasvokkain yhteiskunnallisten arvoprioriteettien kanssa. Menobudjettien tiukkojen raamitusten jälkeen jäljelle jäi vain ikäviä vaihtoehtoja, kuten opetustyön vähentäminen opettajia pakkolomauttamalla, sairaanhoidon ja lasten päivähoidon rajoittaminen ja rakennushankkeista luopuminen tai niiden lykkääminen sekä investointien yleinen vähentäminen. Vaihtoehtona olisi ollut lisääntyvä lainanotto, kunnan velkaantuminen ja lopulta vararikon uhka. Kaiken lisäksi voimassa olevat lait ja asetukset asettivat omat rajoituksensa sille, mihin säästötoimenpiteisiin ylipäätään voitiin ryhtyä ja mihin ei.Tässä tilanteessa päädyttiin monissa varakkaissakin kunnissa pienentämään terveydenhoitomenoja varsin yksinkertaisella tavalla: erikoissairaanhoidon momenttia leikattiin ilmoittamalla sairaanhoitopalvelujen tuottajille yksioikoisesti, että seuraavan vuoden aikana palveluja ostettaisiin vain tiettyyn rajaan asti. Näin tilattujen palvelujen määrä ei useimmiten lainkaan vastannut vallitsevaa hoitotarvetta. Kun summa sitten poikkeuksetta ylittyi, tuotiin suuriäänisesti esille, etteivät perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon vastuuhenkilöt olleet lainkaan tehtäviensä tasalla. Edelliset lähettivät liian paljon potilaita eteenpäin ja jälkimmäiset hoitivat liian kalliilla hinnalla laitoksiinsa kuulumattomia ”rutiinitapauksia”.
Virheellinen budjettiallokaatio konvergoitiin näin varsinkin lääkärien ja keskussairaaloiden hallintojohtajien syyksi. Viimeksi mainitut pyrkivät itse asiassa vain tekemään työtään mahdollisimman hyvin. Ostajatahojen mielestä heidän kuitenkin olisi pitänyt enemmän ”sopeuttaa” ja ”sopimusohjata”, ts. vähentää potilasaktiviteettia ja siirtää mahdollisimman paljon suoritteita jonnekin muualle kuin erikoissairaanhoidon piiriin. Sairaaloiden henkilökunta joutui näin vaikeaan eettiseen ja moraaliseen ristiriitatilanteeseen kysyessään sekä itseltään että työnantajaltaan, mitä varten se ylipäänsä oli työhönsä palkattu.
Terveydenhoitomenojen alibudjetoinnista tuli vuosien saatossa tapa, joka laman päättymisestä huolimatta on yhä vallalla ja jopa lisääntymässä. Mm. Helsingin kaupunki ennakoi paraikaa rajuja leikkauksia vuodelle 2003 perusteena yhteisöverotuksen tuoton pienentyminen. Monet pienemmät kunnat osannevat ottaa pääkaupungista mallia. Jälleen kerran sairaanhoitopiireissä mietitään, miten sairaanhoidon palvelut voitaisiin järjestää niiden perusteltuun tarpeeseen nähden riittämättömillä kustannuksilla, ja mitä toimenpiteitä ja potilaita voitaisiin ohjata muualle. Näiden omaa elämäänsä elämään jääneiden menettelytapojen sijasta olisi ehkä viimeinkin aika tunkeutua ongelmaan pintaa syvemmälle ja pohtia yhteiskunnallisten perimmäisten arvoprioriteettien koko kirjoa: haluammeko panostaa usean suomalaisen arvotutkimuksen tulosten mukaisesti hyvään terveydenhoitoon vai kanavoimmeko kansantuotteemme kasvun ja sen luomat resurssit jonnekin muualle.
Valtiovalta on etenkin pää- ja peruspalveluministerin aloitteesta vienyt eteenpäin laajaa kehittämisprojektia ja luvannut lisää varoja sairaanhoidon jonojen purkamiseen. Hallitus sitoutui periaatepäätöksellään lisäämään vuodesta 2003 alkaen valtionosuuksia kuntien sosiaali- ja terveydenhuoltoon yli 100 miljoonalla eurolla vuosittain. Tämä sinänsä oikeansuuntainen linjaus ei välttämättä takaa, että kansallisen terveysraportin periaatteet tulevat kunnallisella tasolla käytännössä toteutumaan. Uhkana on, että rahoituksella vain kuitataan ne menopaineet, jotka aiheutuvat väestön ikääntymisestä, tiettyjen kuntien kohdalla muuttoliikkeestä sekä teknologian, lääkkeiden ja koulutuksen kallistumisesta. Jos tämän jälkeen rahaa jää yli, ”kunnalliset prioriteetit” saattavat ohjata näitäkin korvamerkittyjä rahoja terveyden- ja sairaanhoitosektorin ulkopuolelle. Tämä tuskin on vainoharhaista ajattelua, sillä näin on takavuosina käynyt ennenkin.
Suomen lainsäädäntö perustuslakia myöten turvaa selkeästi kansalaisten yhdenvertaisen oikeuden kunnolliseen terveydenhuoltoon ja asettaa samalla maamme peruskunnille absoluuttisen velvoitteen lain kirjaimen ja hengen toteuttamiseen. Hiljattain lainvoiman saanut KHO:n tuomio kuopiolaisnaisen tapauksessa antoi osviitan siitä, mihin sairaanhoidollinen säästämiskurimus voi johtaa. Uhkaavassa tilanteessa hoitoa vaille jäänyt potilas kääntyi yksityissairaalan puoleen ja kunta joutui suorittamaan sen antaman hoidon kulut kalliin käräjöinnin jälkeen. Olemmeko todella matkalla siihen, että terveydenhuollon alibudjetointi tuottaa suuren määrän yhteiskunnan järjestämän terveydenhuollon ulkopuolelle jääviä potilaita, jotka ratkaisevat asiansa hakemalla tarvitsemansa palvelun yksityissektorilta, miksei myös toisesta EU-maasta ja perivät maksamansa hoitokulut kunnalta takaisin lakituvassa? Jos näin käy, tilanteesta kärsivät asianajajia lukuun ottamatta kaikki muut. Taloudelliset menetykset ovat varmoja, ja terveydenhuoltojärjestelmämme perusteet rapautuvat. Kaikki kulut, mukaan luettuna lakimiesten laskut, maksetaan lopulta veronmaksajan kukkarosta. Terveydenhoitopalvelujemme turvaamiseksi pitää löytyä parempi tie kuin hoitotakuun hakeminen lakituvasta.
Ranon Rimón
