Pelastusta odotellessa (pääkirjoitus SLL 5152/2001)
Lääkärilakon nostattama kohu oli tuskin ohi syyskesällä, kun sosiaali- ja terveysministeriö ilmoitti päätöksestään perustaa Kansallinen projekti terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi. Kankea nimi muuntui nopeasti ”terveydenhuollon pelastusprojektiksi”. Monet älähtivät aidosti päätöksestä kuultuaan, notkuvathan näitä asioita seuraavien työpöydät jo ennestään lukuisista viime vuosien projektiraporteista, joilla ei näyttäisi olleen mihinkään asiaan mitään todellista vaikutusta. Sama touhuilu jatkuu siis taas seuraavat puoli vuotta?Kansliapäällikkö Markku Lehdon johdolla toimivan projektin johtoryhmän tehtävänä on kirjoittaa eri osapuolet toteuttajakseen sitouttava ”pelastussuunnitelma”. Sen avuksi nimettiin viittä eri ongelma-aluetta varten selvityshenkilöt tukiryhmineen. Johtoryhmän selvitysmiehenä toimii viime vuosina monissa liemissä keitelty Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja Jussi Huttunen, johon projekti on ainakin alkuvaiheessaan ehkä turhankin vahvasti henkilöitynyt.
Jouluun mennessä tukiryhmät ovat kuulleet eri intressitahoja, joilta kertynyttä tietoa jatkossa keskitytään muokkaamaan. Tämän työn tulokset päätynevät tammikuun puolen välin tienoilla johtoryhmän käyttöön, joka sitten maaliskuun 2002 loppuun mennessä pusertaa kokoon vaaditun suunnitelman. Aikataulu on kohtuuttoman tiukka.
Projekti voi tuskin välttää ottamasta kantaa terveydenhuollon rahoitusongelmiin, jotka käytännössä näkyvät jonojen pitenemisenä ja jopa joidenkin kuntien uhkaavana kyvyttömyytenä tarjota asukkailleen lakisääteisiäkään peruspalveluja. Kyse on yksinkertaisesti rahasta, eli valtion vastuun lisäämisestä terveyspalvelujen saatavuuden takaajana. Projekti voi huoletta lopettaa toimintansa, jos sen pääsanomaksi alkaa ”jalostua” vanha tarina päällekkäisestä toiminnasta, turhista lääkärissäkäynneistä ja tutkimuksista kruunattuna hallinnosta ja työnjohtamisesta kiinnostumattomilla lääkäreillä.
Pääasiaa, eli terveydenhuoltoon käytettävien resurssien absoluuttista riittämättömyyttä, ei pidä unohtaa keskusteltaessa toisesta, myös välttämättä ratkaisua vaativasta asiasta: kuinka varmistuu, että terveydenhuoltoon tarkoitettu tuki todella menee perille. Toimintaan suoraan maksettavasta valtiontuesta luovuttiin 1990-luvun alussa ja siirryttiin laskennalliseen tukeen uskoen, että näin menetellen toimintaa kehitettäisiin keskeisesti väestön tarpeista lähtien. Johtopäätös on edelleen relevantti. Hankkeisiin suunnattua korvamerkittyä tukea on parina viime vuotena jaettu lasten ja nuorten psykiatriseen hoitoon. Vaikka menetelmä on tässä toiminut kohtuullisesti, se tuskin toimisi ongelmitta isojen tukimäärien maksatusjärjestelmänä. Yksinkertaisinta olisi jakaa kunnalle maksettava valtion tuki esimerkiksi kolmeen peruspalvelutukeen eli terveydenhuollon, sosiaali- ja opetustoimen valtionapuihin. Kunkin sektorin sisällä tuen markkamäärän voi laskea nykytyyliin laskennallisesti. Tämä menettely antaisi valtiovallalle mahdollisuuden ilmeisen välttämättömään, nykyistä vahvempaan toiminta- ja laatunormien antamiseen.
Hallinnon puolella projektin voi olettaa ottavan kantaa perusterveydenhuollon pirstoutuneisuuteen. Terveyskeskus voi heikoimmillaan olla yhden, kahden lääkärin toimintayksikkö. Vaikka yhtä, kautta maan toimivaa patenttiratkaisua ei varmasti voida kehittää, pyrkimystä terveyskeskusten koon ja niiden väestöpohjan suurentamiseen voi pitää oikeana. Kuntien itsenäisyyttä projektin rahkeet eivät varmasti riitä horjuttamaan. Se voisi kuitenkin edistää asiaa pistämällä esimerkiksi valtion tuen määrittelykaavoihin kertoimia, jotka tukisivat tavoitetta yhdistää toimintakokonaisuudet suuremmiksi. Näin rakenneltu ”dollarin puhevalta” voisi hyvinkin olla vahvempi kuin ne yleensä melko mitättömät ristiriidat, joiden takia järkevät kuntayhtymät ovat maakunnissa hajonneet tai jääneet syntymättä.
Suomessa on tehty muutama mielenkiintoinen ratkaisu, jossa aluesairaalaa ylläpitäneet kunnat ovat yhdistäneet myös perusterveydenhuoltonsa samaan organisaatioon. Jos mukana olevat kunnat ovat yksituumaisia, malli voi hyvinkin toimia erinomaisesti. Ratkaisu hävittää samalla usein ongelmaksi koetun perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisen raja-aidan. Samalla syntyy riittävän suuri ja toiminnallisesti luonteva vaativien erikoissairaanhoitopalveluiden ostajayhtymä. Projekti tullee edistämään aluesairaalayhtymien ulkopuolisten kuntien ketjuuntumista samaa ostotehtävää varten.
Projekti tutkii myös terveydenhuollon työvoiman saantia tulevaisuudessa. Sen kannanotot vaikuttavat siihen, pysyvätkö ammatti-ihmiset julkisen sektorin palveluksessa vai etsivätkö töitä muualta. Koulutettavien määrästä kinastelua tärkeämpiä ovat uudet avaukset terveydenhuollon nykyisten työolosuhteiden ja sektorin vetovoimaisuuden kehittämiseksi.
Projektin muutaman kuukauden mittaiseen toimeksiantoon on koottu lähes kaikki viime vuosina terveyspoliittisessa keskustelussa esillä olleet suuret ja pienet asiat. Olkoon projekti miten tehokas tahansa, kaikkea se tuskin ehtii uskottavasti käsittelemään. Tästä huolimatta sille voi toivottaa menestystä. Se on täyttänyt yllin kyllin tehtävänsä, jos se saa uutta liikettä terveydenhuollon rahoituksen turvaavaan kehitykseen ja organisaation rakenteen ongelmakohtien ratkomiseen sekä vakuuttaa päättäjät siitä, että terveydenhuollon työntekijöiden valitukset työolosuhteidensa kurjistumisesta on otettava vakavasti.
Taito Pekkarinen
