Siastako ihmisen varaosia? (pääkirjoitus 12.10.2001)
Elintensiirtojen kipein pulma on elinten niukkuus, ja sen vuoksi on jo viitisen vuotta vakavasti ja realistisesti pohdittu ksenotransplantaation mahdollisuuksia eli eläinten elinten tai solujen siirtämistä ihmisen varaosiksi. Sika on saatavuutensa, kokonsa – ja inhimillisyytensä – takia tullut tässä läheiseksi. Ihminen erkani evoluutiossa siasta kuitenkin noin 90 miljoonaa vuotta sitten, ja ihmisen ja sian anatomia, fysiologia ja immunologia ovat eriytyneet huomattavasti. Matka toimivaan elintensiirtoon onkin vielä pitkä. Käytännön ongelmat ovat kahdenlaiset: toisaalta siirrännäisen immunologinen hyljintä, toisaalta mahdolliset sikaperäiset patogeenit, etenkin retrovirukset (1,2).Välitön hyljintäreaktio johtuu sian endoteelisolujen pinnan omalaatuisesta hiilihydraattirakenteesta. Sitä kohtaan ihmisen veressä on olemassa valmiita vasta-aineita. Sitouduttuaan sian solun pintaan ne aktivoivat komplementin, ja tämä käynnistää välittömän hyljintäreaktion (3). Ongelma on jo ratkaistu varsin neuvokkaasti: muutamia vuosia sitten englantilainen bioteknologiayritys onnistui jalostamaan siirtogeenisiä sikoja, joiden elimet tuottavat ihmisen komplementin toimintaa estävää valkuaista (hDAF). Näistä possuista siirretyt elimet toimivat apinoissa jopa kolme kuukautta, eikä nopeaa hyljintäreaktiota synny. Sian sydänkin on sykkinyt apinassa yli kuukauden (2,3).
Vähitellen paheneva immunologinen verisuonten tulehdus on kuitenkin toistaiseksi aina johtanut ksenotransplantaatin tuhoutumiseen. Tätä on pyritty estämään monipuolisesti immunosuppressiivisin lääkkein, tulehdusta hillitsemällä ja verihiutaleisiin ja siirteen endoteelisoluihin kohdistuvin toimin (3,4). Toistaiseksi pulmaa ei ole kuitenkaan osattu tehokkaasti ratkaista. Toiveet kohdistuvat nyt siihen, että ihmisen T-lymfosyytit opetetaan jotenkin hyväksymään sian solujen ns. MHC-antigeenit, jolloin siirrännäinen kenties ei käynnistäkään saajansa vasta- ainetuotantoa (3).
Hyljintäongelmien rinnalla ksenotransplantaatioita on uhannut pelko sian retrovirusten tarttumisesta potilaisiin ja kenties laajemminkin väestöön. Vaikka kliinisessä 160 potilaan aineistossa (siirretty sian soluja tai olleet kytkettyinä kehonulkoiseen sian elimeen mm. pernaan) tällaisesta ei ollut merkkejä, on vaara mahdollisesti osaltaan johtanut eräiden siirtohankkeiden hyllyttämiseen (2). Ksenotransplantaatiotutkimus on kallista, ja siksi sitä ovat hallinneet suuret bioteknologiayritykset. Väistämätön laaja koe-eläinten käyttö ja eläinten vakava sairastuminen ennemmin tai myöhemmin ovat herättäneet närää eläinsuojeluliikkeissä erityisesti Englannissa. Niinpä yritykset ovat joutuneet pohtimaan muita strategioita tai siirtämään tutkimustoimintaa muualle (2).
Tänä vuonna Englannissa julkaistu virallinen raportti oli jossain määrin pessimistinen (5). Eläinkokeiden perusteella mahdollinen sian elinten tulo klinikkaan on vielä kaukana tulevaisuudessa, eikä perusteita edes kliinisiin tutkimuksiin ole vielä riittävästi. Sen sijaan sian solujen siirto on pitemmällä, ja esimerkiksi Parkinsonin taudin kliinisiä tutkimuksia on meneillään sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa (2). Sian maksasoluista puolestaan on kyetty Yhdysvalloissa rakentamaan kehonulkoinen keinomaksa. Toisaalta taito kasvattaa ihmisen omia erilaistuneita soluja esimerkiksi kantasoluista saattaa tulevaisuudessa syrjäyttää ksenotransplantaatioiden tarpeen.
KIRJALLISUUTTA
1 Hammer C. Xenotransplantation: perspectives and limits. Blood Purif 2001;19:322–328.
2 Persson A. Optimismen falnar om xenotransplantation. Läkartidningen 2001;98:3200–3202.
3 Cozzi E, Masroor S, Soin B, Vial C, White DJ. Progress in xenotransplantation. Clin Nephrol 2000;53:13–18.
4 Logan JS. Prospects for xenotransplantation. Curr Opin Immunol 2000;12:563–568.
5 www.doh.uk/ukxira.htm
Pekka Leinonen
