Terveyspalvelujen saatavuustakuut (pääkirjoitus SLL 24/2002)
Perustuslakiimme on kirjoitettu juhlavasti, että julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle maamme kansalaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Perustuslain tämän kohdan tarkoitus on varmistaa kansalaisten perusturvallisuus määräämällä julkinen valta huolehtimaan, että Suomen kansalaisen tulee saada terveyspalvelunsa hyväksymiemme hallinto-oikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Näistä periaatteista ehkä keskeisin on yhdenvertaisuus. Hoidon saatavuutta, laatua ja hoitokäytäntöjen yhtenäisyyttä on lupa ja käytännössä pitää noudattaa kansalaisen perusoikeutena.Huolimatta perustuslain selvästä julkiselle vallalle antamasta velvoitteesta – mukaan lukien myös muu potilaan oikeuksia korostava lainsäädäntö – palvelujen järjestämisvastuussa olevat kunnat ovat aivan viime vuosiin saakka tulkinneet lainsäädäntöä sumeilematta omaksi edukseen. Kiireettömän hoidon riittävyys on käytännössä ratkaistu kunnissa päätettäessä vuosittain terveydenhuollon menoihin varattavista määrärahoista. Jos tämä määräraha ei ole riittänyt jonkun potilaan hoidon järjestämiseen, hänet on asetettu jonoon odottamaan hoitoa. Kun kyseessä on ollut kiireetön hoito, potilaalla ei ole ollut juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia valittaa asemastaan. Ainakin osa oikeusoppineista on katsonut, ettei ns. kuntakohtainen jono ole vastoin ainakaan lain kirjainta. Näin ollen sairaala siis voisi ottaa hoitoon eri kuntien asukkaita sen mukaan, miten kunnan tilaamat palvelut riittävät kattamaan kyseisen kunnan asukkaitten tarpeet.
Lääkärikunnan ylläpitämä keskustelu potilaan oikeuksista ja muutamat oikeustapaukset niin meillä kuin ulkomaillakin ovat selvästi muuttamassa yleistä suhtautumista. Ne ovat korottamassa potilaan julkisen vallan hallintoalamaisesta jonkinlaiseksi oikeudenomistajaksi, jonka ei välttämättä tarvitse tyytyä kunnan tarjoamaan palveluun.
Viimeksi asiasta on keskusteltu vakavammin kansallisen terveydenhuoltoprojektin yhteydessä. Projektin loppuraporttiin kirjoitettiin hoidon saatavuuskriteerit siten, että potilaan tulee saada perusterveydenhuollon ammattilaisen, tavallisesti lääkärin, ensiarvio tilanteesta kolmen päivän kuluessa yhteydenotosta ja erikoissairaanhoidon lääkärin ensiarvio kolmen viikon kuluessa lähetteen kirjoittamisesta. Edelleen hänen tulisi päästä lääketieteellisesti perusteltuun hoitoon tai hoitotoimenpiteeseen kansallisen hoitosuosituksen määrittämässä tai muuhun näyttöön perustuvassa kohtuullisessa ajassa, tavallisesti kolmessa, mutta viimeistään kuudessa kuukaudessa. Näkemys löytyy lähes samansisältöisenä valtioneuvoston tästä asiasta tekemästä periaatepäätöksestä, mikä on projektin ehdotuksia olennaisesti painavampi kannanotto.
Samainen valtioneuvoston periaatepäätös edellyttää, että sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto valmistelevat ensi vuoden loppuun mennessä valtakunnalliset ohjeet kiireettömän hoidon ja jononhallinnan toteuttamisesta. Myös periaatteet hoitoon pääsystä on tarkoitus kirjoittaa lakeihin viimeistään vuonna 2005. Kansalaisilla on lupa odottaa, että saamme muutaman vuoden sisällä lakisääteisen hoitotakuujärjestelmän.
Hoitotakuun valmistelun kehityssuunta on varmasti oikea. Perustuslain takaama kansalaisen perusoikeus on syytä määritellä myös alempitasoisissa säädöksissä. Vaikka nykyinen terveyspalvelujen rahoitusjärjestelmä ajaisi tilanteen kuntakohtaisiin jonoihin, terveysturvan kirjaaminen perustuslakiin varmistanee, etteivät erot kuntien välillä voi muodostua kohtuuttomiksi. Voi ennustaa, että ennemmin tai myöhemmin joku valistunut kansalainen mittauttaa korkeimmalla hallinto-oikeudella, onko esimerkiksi kuuden kuukauden ero lonkan tekonivelleikkauksen odotusajassa eri kuntien asukkaiden välillä hyväksyttävä.
Valmistelu näyttää kulkevan myös siinä oikeaan suuntaan, että maahan luodaan ensiksi valtakunnalliset jonokriteerit ja ohjeet jonojen hoidosta. Sitä ennen tilanteesta on mahdoton saada kattavaa kuvaa, onhan niin sairauksien hoitokäytännöissä kuin varmasti myös jonokriteereissä merkittäviä eroja sairaanhoitopiireittäin.
Valtioneuvoston kaavaileman normin sisällöstä vallitsee harvinaisen suuri yksimielisyys. Katsomalla luetteloita eri kuntien taloustilanteista voi olettaa, että kaikkein heikoimmassa tilassa olevien kuntien taloudet eivät välttämättä kohtuudella kestä näitä normeja. Jotta hoitotakuu ei jäisi kuolleeksi kirjaimeksi näiden kuntien asukkaitten kannalta, on valtio saatava tavalla tai toisella määräystensä takaajaksi.
Viimeisenä kysymyksenä hoitotakuiden reunaehdoista esiin nousee henkilöstöresurssien riittävyys. Lasten- ja nuortenpsykiatrian tilanteesta tiedämme, että sinne annetut määräykset hoidon järjestämisen aikarajoista eivät toteudu kunnolla, koska lääkärin hoitoa ei voi antaa muu kuin lääkäri. Tilanne on todella huono, jos terveydenhuolto menettää vetovoimaisuutensa työvoiman suhteen.
Jokin aika sitten tällä pääkirjoituspalstalla kysyttiin, haetaanko meillä hoitotakuut raastuvasta. Suomalaisen terveydenhuollon terveimpään ytimeen ei kuulu riitely lakituvassa. Näyttää siltä, että potilaan oikeudellinen asema on kohentumassa ja että hänelle sen myötä kehittyy yhä enemmän mahdollisuuksia ajaa palvelutarpeitaan tarvittaessa myös raastuvassa. Jos tästä ei haluta maan uutta tapaa, päättäjien on todella aika paneutua terveydenhuollon perusteiden ongelmiin.
Taito Pekkarinen
