Putinin mieli
On virheellistä – joskus suorastaan vaarallista – luulla tietävänsä mitä toinen ajattelee.
Putin istuu pitkän pöydän päässä. Putin istuu lyhyessä pöydässä ja puristaa sormilla pöytää ryhti lysyssä. Putin pitää puhetta kalliissa toppatakissa. Putin kirkossa. Putin paraatissa. Niinistö kertoo Putinin ajatuksista. Neurologit pohtimassa Putinia. Pommit putoilevat ja putoilevat.
Salaperäisyyden pimeä verho. Mitä se mies oikein ajattelee?
Toisen mielen sisään ponnistamista nimitetään mentalisaatioksi eli mielentämiseksi. Se on eräänlaista kuvittelukykyä. Yritystä luoda mielessään mielikuva siitä, mitä toinen kokee perustuen tekoihin, ilmeisiin, eleisiin, sanoihin ja tietoon siitä millaisille olosuhteille kyseinen ihminen on elämässään altistunut. Oma itse toimii tämän aktiviteetin perustana; kun tiedän miltä minusta tuntuu, osaan sijoittaa itseäni toisen asemaan.
Nyt puoli maailmaa on yrittänyt mielentää Putinia koko kevään ajan perustaen tietonsa videoihin, kirjoihin, puheisiin ja ties mihin – ja mitä me hänestä tarkkaan ottaen tiedämme?
Lähinnä kai vain sen että pommeja hän pudottaa yhä edelleen.
Putinin mieli ei meille avaudu, vaikka kuinka ponnistaisimme. Mielentämisessä edistymiseen kun tarvitaan aina kaksi. Kun ymmärrän, etten ymmärrä, osaan kysyä mitä oikein tarkoitit. Sitten kun Sinä ilmaiset ajatuksiasi ja tunteitasi tarkemmin, kaksi maailmaa voi alkaa lähentyä. Parhaimmillaan siitä voi seurata ihmeellinen oivallus, joka pitää sisällään sekä uudenlaisen toisen tuntemisen että tuntemattomuuden, joka vasta tuntemisen hetkellä alkaa paljastua. Tällaisia yhteyden ihmeitä ei ole nyt nähty. Putinille ahkerasti soitellut Macronkin kertoi kuulleensa vain monologin.
On virheellistä – joskus suorastaan vaarallista – luulla tietävänsä mitä toinen ajattelee. Toiseus on lähtökohtaisesti vierasta, ja joskus vielä paljon vieraampaa kuin oman kokemuksen pohjalta osaa kuvitellakaan. Ja toiseuden vierautta ei voi ymmärtää edes hitusta, jos toinen ei kommunikoi. Jotain koskettavaa oli Sauli Niinistön viimeisessä puhelussa Putinille. Hän tunsi tarvetta kertoa henkilökohtaisesti Natoon liittymisestä itänaapurin valtiomiehelle, vaikka liittymisen motiivien luulisi olleen muutenkin selvät. Hän tarjosi palan rehellisyyttä ja henkilökohtaisuutta, jotka myös ovat mielentämisen perusta.
Valheen haistessa mielentäjän on syytä olla varuillaan. Monet narkomaanien sukulaiset ja väkivaltaisiin ihmissuhteisiin joutuneet ovat oppineet, että hyväksikäytön ja väkivallan kierteissä merkityksellistä on lopulta vain se mitä toinen tekee, ei se mitä hän puhuu. Luottamuksen karistessa sulkeutuu paitsi portti toiseuteen myös totuuteen. USA:n edellisen hallinnon ”vaihtoehtoiset faktat” ja Venäjän ”taktiset totuudet” kertovat siitä, että sokea luottamus informaation tuottajaan voi saada uskomaan liki mitä tahansa. Kaunokirjallisuuden ystävät löytävät valheisiin hukkumisesta vaikuttavia kaunokirjallisia kuvauksia kuten Emmanuel Carrèren pienoisromaanin Valhe ja George Orwellin dystopiaromaanin 1984.
Mutta palataan vielä Putiniin; en minäkään ole voinut olla kuvittelematta Putinin mieltä, vaikka tiedän, etten sitä tunne. Jostain syystä häntä ajatellessani olen ajatellut Dostojevskin romaania Kirjoituksia kellarista. Sen omalaatuinen kertoja kuvaa itsepäistä ihmisyyttä, joka ei todisteidenkaan edessä ”tule järkiinsä,” vaan ”tahallaan tekee jotain vastakkaista.” Tämä ihminen tekee näin ”vain pysyäkseen kannassaan.” Dostojevski kirjoittaa: ”Mutta siinä tapauksessa, ettei hänellä ole keinoja, hän keksii hävityksen ja kaaoksen, keksii kaikenmoisia kärsimyksiä, ja sittenkin pysyy kannassaan (s. 46).” Osuvaa tai ei, venäläisen klassikkokirjailijan sanoissa on nyt profetian makua.
