Asiakasmaksut, asiakkuus ja yhdenvertaisuus
Valtion 1999 talousarvion käsittelyssä tehdään homeopaattista säätöä myös terveydenhuollon maksuihin. Sairaalan hoitojakson kotiutuspäivä tulee maksulliseksi, raskaammasta päiväkirurgisesta hoidosta peritään korkeampaa maksua, hammashuollon asiakasmaksuja korotetaan ja yksityislääkärin lähettämänä julkisella sektorilla tehdyistä laboratoriotutkimuksista peritään maksu.
Yhdenvertaisuutta pidetään suomalaisen terveydenhuollon johtavana periaatteena, jolla keskustelu maksuista yritetään säännöllisesti kampittaa. Tulonjako- ja tulontasauspolitiikka on juurtunut syvälle yhteiskuntaamme, ja kysymys tietenkin askarruttaa ammattijärjestöjäkin. Tehtiinhän 1970-luvun tulopoliittiset kokonaisratkaisut laajalla tulonsiirto- ja palvelukonsensuksella kuorrutettuina, jonka ilmenemiin ei kuulemma enää olekaan varaa.
Jos EMU-oloissa rahapolitiikka ja finanssipolitiikka eivät Suomessa jousta, on tulopolitiikan joustettava. Seuraavan taantuman aikana punnitaan, tuleeko tupo-jousto palkoista, julkispalveluista vai tulonsiirroista. Erityisesti tämän tulisi kiinnostaa ammattijärjestöä; itse äänestäisin vielä palvelujen säilyttämisen puolesta.
Valtion väistyessä kunnat rahoittavat julkista terveydenhuoltoa. Nykyistä suurempienkin kasvuennusteiden aikana povattiin kuntiin lähivuosille yli 5 miljardin markan vuotuista tuloalijäämää, josta terveydenhuollon kannettavaksi jäisi noin neljäsosa. Tasa-arvo terveyden edessä alkaa olla liian riippuvainen kotipaikasta.
Potilaan yhdenvertaisuutta sanotaan ylläpidettävän monin keinoin. Standardoitu terveydenhuollon henkilöstön koulutus, lait ja muut normit, vain muodolliset asiakasmaksut ja maan periferiaankin ylettyvä kansanterveyspalvelujen verkosto ovat siunaus, mutta onko niillä saavutettu tarkoituksensa?
Valtionosuuksien ehtyessä valtio on menettämässä moraalista oikeuttaan norminantoon, myös maksunormeja koskeviin. Terveyskeskusten aikana kansanterveys on kohentunut, mutta sosiaaliluokkien välinen terveyskuilu leventynyt.
Yhdenmukaistettu koulutus tuottaa hyvin vaihteleviin tehokkuus- ja tuloksellisuuseroihin yltäviä palvelunantajia. Palvelujen laadun vaihtelu onkin varmaan suurempi tasa-arvon uhka kuin korkeammat maksut. Sosiaalisia tulontasausjärjestelmiä meillä on ilman asiakasmaksujakin yhteensovitettavaksi saakka.
Rahoituskriisin jatkuessa rasittavat taloutta myös teknologinen kehitys ja väestön ikääntyminen. Miksi tietokonevalmistajat pystyvät markkinoimaan yhä kyvykkäämpiä tietokoneita staattiseen hintaan, kun taas terveyspalvelut vain kallistuvat tekniikan lisääntyessä? Liekö terveydenhuollon tuotantoprosessissa pahakin vika?
Mikäli asiakasmaksut edes hieman lähestyisivät todellisia tuotantokustannuksia, astuisi esiin asiakkuus. Maksaja vaatii laatua ja valinnan mahdollisuutta, joten ajan mittaan katoaa joko sähläyskustannus tai ontuvan palveluprosessin omistaja.
Ikääntyvä väestö alkaa olla työeläkeläisiä ja heitä nuoremmat perijäsukupolvea - ansiosidonnainen TEL-järjestelmä pystytettiin jo ennen ilmaispalveluja siksi, että eläkeläinen voisi ostaa ne palvelut joihin tottui aktiivivuosinaan. Meillä hän tottui ilmaiseen.
Oma talousvastuu tuo asiakkuuden lisäksi myös uuden suhtautumisen palvelun käyttöön. Kuitenkin oma vastuu ilman valinnan mahdollisuutta on vain piilovero. Muodollisilla maksuilla ei ole ollut toivottua ohjausvaikutusta. Maksuista tuntuu silti olevan vaikeampaa keskustella kuin priorisoinnista, eikä ole sekään helppoa. Poliittisesti voidaan päättää vain poliittisesti helpoista asioista.
Globaalisesti katsoen olemme tasavertainen maa. YK:n 50-vuotiasta Ihmisoikeuksien julistusta lukiessa tulee väkisin mieleen George Orwellin slogan kaikkien eläinten tasa-arvosta jossa siat ovat muita tasa-arvoisempia.
Julkisten terveyspalvelujen olemattomista maksuista lienee päätetty hyvässä tarkoituksessa. Hyvä aie ei kuitenkaan takaa hyvää lopputulosta. Lääkäriliitto on toistuvasti nostanut keskusteluun vastuun, asiakkuuden, laadun ja valinnan teemoja, ja yltyvän epätasa-arvon ajassa tulee niitä esillä pitämäänkin.
