Henkilökuntaa, henkilökuntaa paarlevuu...
Kansallisen terveysprojektin työvoiman tarvetta, keskinäistä työnjakoa, työolosuhteiden kehittämistä ja täydennyskoulutuksen järjestämistä pohtivan työryhmän väliraportti on saatu arvioitavaksi. Selvityshenkilöinä olivat Martti Uusitupa ja Riitta Simoila. Työryhmän asettamispäätöksessä käsiteltävinä asioina mainittiin uusien menetelmien käyttöönoton arvioinnin puutteellisuus ja riittämätön vaikuttavuuden ja kustannusten huomioiminen, joita ei raportissa kuitenkaan juuri käsitellä. Raportin kirjallisuuskatsaus sisältää ansiokkaiden julkaisujen lisäksi julkaisemattomia monisteita, jotka pitäisi altistaa lähdekritiikille esim. julkaisemalla ne raporttien liitteinä. Käsittelen seuraavassa väliraportin muutamaa keskeistä ehdotusta.
Työvoimapulaan varautumisen ensisijaisena keinona nähdään koulutusmäärien lisääminen kaikissa terveydenhuollon ammateissa. Sairaanhoitajien, lähihoitajien ja farmaseuttien koulutusmäärien suhteen laskelmat ovat yksiselitteisiä. Sen sijaan lääkärien koulutusmääriä on nostettu neljässä vuodessa yli 50 prosentilla noin 550:een. Tämä on johtamassa suuriin opetuksen laatuongelmiin, erityisesti Kuopion lääketieteellisessä tiedekunnassa suhteellisen väestöpohjan pienuuden ja melko suurien alueellisten välimatkojen takia. Uudet opetusmetodit vaativat hyvältä opetukselta enemmän. Uutta rahaa tarvitaan runsaasti, takaamaan jo nyt lisätyille opiskelijoille vakinaisia opettajalääkäreitä ja riittävät opetustilat ja -välineet.
Erikoislääkärikoulutuksen tehostamiseen raportti antaa hyviä neuvoja. Sen sijaan perusteluissa käytettyä 600 erikoislääkärin vajetta sairaanhoitopiireissä v. 2000 on tulkittu väärin, sillä suuri osa näistä 600 virasta oli kylläkin erikoistuvien lääkärien hoitamia. Ennustettaessa lääkärimäärää unohdetaan ulkomailla, pääsääntöisesti Tarton yliopistossa opiskelevat medisiinarit, joista valtaosa palannee Suomeen. Nykyisellä 550 opiskelijan sisäänotolla Suomessa työskentelevien lääkärien määrä lisääntyy vuosina 2002-2013 Suomen Lääkäriliiton laskelmien mukaan 74-184 lääkärillä.
Sveitsiläisen tutkimuksen mukaan lääkärin työpäivästä jopa niin vähän kuin 35 % kuluu varsinaiseen lääketieteellisen työhön. Loppuosa ajasta kuluu hallinnollisiin tehtäviin, konekirjoitukseen, arkistointiin ja arkistosta hakemiseen, kokouksiin jne. ATK:n käyttöönotto on lisännyt merkittävästi lääkärien panosta osastosihteerien ja konekirjoittajien ennen tekemään työhön. Varmasti myös osa sairaanhoitajien työstä on paremmin organisoitavissa. Tärkeiden paperitöiden organisointi riittävine henkilöstöresursseineen tehostaisi lääkärien työtä.
Lääkäreillä on reseptinkirjoitusoikeus, enkä kovinkaan helposti näe perusteltuna sairaanhoitajien kouluttamista antamaan edes rajattua lääkehoitoa. Antibioottipolitiikkaa tulee tarkastella kriittisesti ja turhia varmuuden vuoksi annettuja lääkekuureja tulee välttää. Tiettyihin kansansairauksiin keskittyneiden sairaanhoitajien ja terveydenhoitajien tuloksellista toimintaa on ollut pitkään, jolloin terveydentilan seuranta ja ohjaus lääkärin konsultaatioon tehdään tietyn sovitun mukaisesti.
Sairaanhoitajien uusi ammattikorkeakoulukoulutus on enemmän hoitotiede- kuin lääketiedepainotteista. Ilman tämän koulutuksen lääketieteellisen osuuden uudistamista on ennenaikaista suunnitella uusia 40 opintoviikon koulutusmetodeja hoitajien täydennyskoulutukseksi lääkäreille kuuluviin tehtäviin. Hoitajien peruskoulutuksen suunnittelussa kannattaisi pitää mukana mainittujen hoitotieteen ja yleislääketieteen alojen lisäksi myös lääketieteellisten sairaalaerikoisalojen osaaminen.
Erilaisten todistuskäytäntöjen yhteiskunnallinen uudelleenarviointi on raportin parasta ja suositeltavinta antia. Ainakin erilaisten sosiaalisten etuuksien hakeminen lääkärintodistuksella voitaneen miettiä uudestaan.
Raportti kaavailee yhtenäisen, 40 opintoviikon moniammatillisen alan korkeakoulututkinnon jälkeisen johtamiskoulutuksen käynnistämistä. Ehdotuksen heikkous on se, että eri lähtötilanteissa (35-vuotias erikoislääkäri erikoislääkäritutkinnon jälkeen, 24-vuotias sairaanhoitaja tehdessään ammatillisia erikoistumisopintoja tai osana erillistä terveystieteiden maisterin tutkintoa!) olevien osallistujien tavoitteet ja kontaktipinnat terveydenhuoltoon ovat hyvin erilaisia. Teoreettinen hoitotieteellinen näkemys ei valitettavasti anna käytännön lääketieteellisen johtamisen kykyä. Pelkkä johtamiskoulutus ei anna kenellekään terveydenhuollon ammattilaiselle eväitä toimia johtajana. Osa johtajaportaasta tulisi sitä paitsi erikseen testata sopivuuden suhteen. Ehdotetun moniammatillisen johtamiskoulutuksen rinnalla on mielestäni perusteltua kehittää erikoislääkärijohtajan tutkintoa Lääkäriliiton muistion perusteella.
Lääkärijärjestöt ovat juuri perustamassa Täydennyskoulutuksen arviointineuvostoa ja kehittämässä lääkärien täydennyskoulutusta. Koko terveydenhuoltoalalle ehdotetaan täydennyskoulutusta vähintään kymmenen arkipäivää vuodessa, joka pitäisi sisällään myös työpaikan sisäisen koulutuksen. Tämä on lääkärien työn vaativuuteen nähden liian vähän. Eri terveydenhuollon ammattiryhmillä tarve täydennyskoulutukseen on erilainen, sillä tehtävien vaativuus ja tiedon uusiutuminen vaihtelevat. Lääkärien määrittelemät diagnoosit ja hoidot vaativat jatkuvaa päivittämistä, ja niiden perusteella myös muun terveydenhuollon toimintaa voidaan ja täytyy kehittää.
Täydennyskoulutuksen tulee sisältyä toimintayksikön normaaliin budjettiin raportin esittämällä tavalla. Sen kehittäminen ja järkevä seuranta on koko raportin keskeisintä sisältöä.
Terveydenhuollon vetovoimaisuus ja julkisuuskuvan parantaminen ei onnistu millään julkilausumalla tai mainoskampanjalla, jos työn sisältöön ei oikeasti anneta uusia todellisia kehittämismahdollisuuksia, lisää valtaa ja vastuuta työn tekijöille.
