PARAS-hanke on polkaissut liikkeelle erilaisia terveydenhuollon järjestämismalleja. Samanaikaisesti kuntatalous on kurjistunut. Uusiin organisaatiomalleihin on liitetty toiveita hallinnon keventämisestä kustannusten vähentämiseksi. Toisin on kuitenkin käynyt. Entisille päälliköille ja johtajille on pitänyt löytää uudet tehtävät. On luotu uusia nimikkeitä: tulosaluejohtaja, palvelujohtaja, kehittämisjohtaja, linjajohtaja, aluejohtaja ym. Yksi muotimalli on ns. elämänkaarimalli ja niitäkin on niin monta erilaista, kuin on paikkakuntia. Kuka enää tietää, mitä kukin johtaja tekee?

Lääkärit on usein johtopaikoilta eliminoitu, varmaan osin tietoisesti. Tehtävät ja palkkaus ovat sellaisia, etteivät ne houkuttele lääkäreitä. Lisäksi johtotehtävissäkin olevat lääkärit haluavat ainakin pienemmissä yksiköissä osallistua myös kliiniseen työhön. Seurauksena tästä on uhka lääkärin autonomialle. Käskyjä ja ohjeita puhtaasti medisiinisissä kysymyksissä tulee muilta tahoilta kuin korkeimman lääketieteellisen koulutuksen saaneelta ammattihenkilöltä, lääkäriltä. Puututaan laitehankintoihin, lähetekäytäntöihin sekä laboratorio- ja röntgentutkimusten määräämiseen säästösyihin vedoten. Lääkäri on kuitenkin se ammattihenkilö, jolla on oikeus tehdä diagnoosi. Siihen liittyy oikeus saada tarpeelliset tutkimukset ja päättää hoidosta. Sitä ei päätä kunnallinen luottamusmies tai esimiesasemassa oleva hoitotieteilijä. Lääkäri on myös juridisesti vastuussa siitä, että tutkimusvälineet ovat kunnolliset ja laitteet turvalliset.

Perusterveydenhuollossa siirretään potilaita säästösyistä ja lääkärivajeesta johtuen hoitajien vastaanotoille. Jos hoitajat ovat hyvin tehtävään koulutettuja ja yhteiset linjat esim. tiettyjen kansansairauksien kontrolloimiseksi sovittu, toiminta on järkevää. Silloin lääkäreillä jää aikaan uusien potilaiden tutkimiseen ja hoitoon. Lääkäri-hoitaja-työparityössä työnjako toimii usein parhaimmillaan. Diagnoosin teko on kuitenkin lääkärin oikeus. Vastuukysymykset tilanteissa, joissa hoitaja tekee paljon ratkaisuja ja lääkäri toimii vain konsulttina, ovat epäselvät.

Säästöt kohdistuvat monessa paikassa myös täydennyskoulutukseen, josta on tullut yksi rekrytointivaltti: työpaikkaa mainostetaan koulutusmyönteiseksi ja luvataan pääsyä täydennyskoulutukseen. Koulutettu, ammattitaitoinen henkilöstö on tämän työpaikan voimavara. Tämä on tuttua esittelytekstiä sairaanhoitopiirien ja kuntayhtymien esitteissä.

Valitettavasti täydennyskoulutusrahat ovat kuitenkin ensimmäisiä, joihin säästösyistä puututaan. Kuntapäättäjien tuntuu olevan helpointa puuttua juuri niihin. Kesken vuotta on monessa paikassa ilmoitettu, että koulutusmäärärahat on loppu. Työnantajalla on velvollisuus täydennyskoulutuksen järjestämiseen. Miten se toteutuu niiden kohdalla, jotka ovat suunnitelleet menevänsä koulutukseen vasta loppuvuodesta?

Olen varma, että niin poliittiset päättäjät kuin tavalliset kansalaisetkin haluavat käydä vain koulutetun ja ammattitaitoaan ylläpitävän lääkärin vastaanotolla.