Realismia ja realismia
Lääkärilakon sovittelu keskeytyi ja tuskin jatkuu ennen lomien loppua. Lääkärit ovat saaneet paljon ymmärtämystä potilailta, poliitikoilta ja medialta. Yleisesti myönnetään, että terveydenhuolto on tosiaan säästetty henkitoreisiin, kunnissa ja isoissakin kaupungeissa on todella pulaa lääkäreistä. Niin kauan kuin keskustelua on käyty terveydenhuoltopoliittisin argumentein, olemme olleet oikeassa.
Työmarkkinapolitiikka ei kuitenkaan suvaitse jonkin yksittäisen alan toiminnallisten ongelmien ratkomista. Jos vastakkain on yleinen tulopoliittinen linja ja kansakunnan terveydenhuolto, saa jälkimmäinen väistyä. Tämän on antanut ymmärtää hukkakaurapuheessaan jopa pääministeri. HS:n pääkirjoitustoimittaja Risto Uimonen on erittäin hyvin perehtynyt työmarkkinapolitiikkaan. Hän toteaa kolumnissaan 15.6, että lääkärilakko on ainakin johonkin mittaan asti liian tasapäistävän tulo-, työmarkkina- ja yhteiskuntapolitiikan seuraus. Oireellinen on kuitenkin hänen jatkonsa: Järjestelmä ei hyväksy aisan yli potkijoita eikä tunne hallittua palkkasuhteiden korjausta. Työmarkkinapoliittisesti olemme siis väärässä.
Lääkäriliitto onkin kauan yrittänyt hallitusti muuttaa palkka- ja työolosuhdetilannetta. Keinoina on pyritty käyttämään mm. suoritepalkkausta, henkilökohtaisia lisiä ja peruspalkkahaarukan koko leveyttä. Turhaan. Palkkasuhteita ei voi muuttaa työmarkkinapoliittisen aksiooman mukaan. Toisaalta niin ei saa eikä voi tehdä myöskään laillisella lakolla! Lääkäriliitto ei ole kuitenkaan ryhtynyt lakkoon muuttaakseen palkkasuhteita, vaan jotta lääkäreiden työolosuhteissa tapahtuneet muutokset saataisiin hallintaan ja työstä maksettu palkka saataisiin suhteutetuksi tapahtuneisiin muutoksiin. Terveydenhuoltojärjestelmämme tulevaisuus on turvattava nyt.
Samalla aukeamalla Uimosen kolumnin kanssa yleislääketieteen erikoislääkäri Helena Kemppinen kirjoitti yleisönosastolla meidän lääkärien näkevän tilanteen kehityksen pitkältä ajalta ja tuntevan epätoivoa ja voimattomuutta. Näen tässä hälyttäviä merkkejä siitä, miten yhteiskunnassamme on meneillään jakautuminen A- ja B-luokan potilaisiin ja -mahdollisuuksiin. Tällainen kehitys on järkyttävää, sillä kuka haluaisi olla niin potilaana, hoitajana kuin lääkärinäkään tulevaisuudessa julkisella sektorilla, Kemppinen kirjoitti.
Seuraavana päivänä HS uutisoi, kuinka Helsinki nostaa palkkoja keskimäärin 5 % yli TUPOn. Lääkäriliitolle 2,8 % TUPOn päälle oli suuri myönnytys KT:lta kolmen kuukauden lakon jälkeen. Helsingin ehdotusten tavoitteena on parantaa kaupungin edellytyksiä rekrytoida pätevää henkilöstöä ja peruspalveluhenkilöstön osalta kyseessä on kriisitoimenpide. Johtavien henkilöiden palkat nousevat keskimäärin 13 % (7,5 % päälle TUPOn), enimmillään 30 %. Näyttää siltä, että toimiminen yksityisellä sektorilla tai yksittäisen kunnan palveluksessa turvaa palkkakehityksen, mutta kuntainliiton tai erikoissairaanhoitopiirin työntekijöistä ei kukaan kanna huolta ja asiaansa he eivät saa ajaa, sillä sellainen on väärää työmarkkinapolitiikkaa.
Sovun etsiminen loppui, koska työnantaja ei joustanut. Vahvan selkänojan päätökseensä se on saanut tuosta yleisestä aksioomasta, jonka mukaan järjestelmä ei hyväksy aisan yli potkimista. Selvä kuitenkin on, että aisan yli on aina potkittu - viime vuonna ja nyt ja jatkossakin - mutta lääkärit eivät saa potkia. Ei edes sillä uhalla, että koko terveydenhuoltojärjestelmämme rapautuu.
Uimonen kirjoittaa myös: Kuntatyönantaja niitti mainetta koko 90-luvun puristamalla mehut lakkoilijoista ja pakottamalla ne laihaan sovintoon. Sama strategia ei ole tuottanut toivottua tulosta nyt. Hän huutaa Akavaa apuun lopettamaan lakkoa, koska korkeita ay-johtajia tarvitaan, kun lakkojohtajilta on kadonnut tyystin realiteettien taju. Onko nyt niin, että laihaan sovintoon täytyy aina tyytyä, kun neuvottelee KT:n kanssa? Sitäkö on realiteettien taju
Lääkäreiden lakkojohto edustaa koko jäsenistön mielipidettä. Onko siis realiteettien taju hävinnyt koko ammattikunnalta? Lääkärikuntaan ei olisi palannut työrauha, jos lakko olisi lopetettu sovintoesitykseen. Jos nyt ymmärrämme realiteetit, niin mikä on todellinen lopputulos tästä työtaistelusta? Tuleeko meidän jatkossa pyrkiäkin sopimaan työehdoistamme jonkin toisen työnantajan kanssa, jolloin realiteetit ovat tyystin erilaiset koko terveydenhuollon toteutuksessa? Vaihtoehdon kustannusvaikutus on paljon suurempi kuin yhteisesti lakon jälkeen solmitun uuden virkaehtosopimuksen.
Lääkärityömarkkinapoliittinen realismi pitää sisällään myös uuden kilpailutilanteen myöntämisen ja tahdon turvata hyvinvointiyhteiskunnan toimiva terveydenhuolto. Se ei onnistu sillä panostuksella, jonka yhteiskunta nyt on sijoittanut BKT:sta terveydenhuoltoon eikä sillä palkankorotustasolla, jonka KT on meille tarjonnut. Tuntuu oudolta, että kaikista intressitahoista vain lääkärit ovat huolestuneita terveydenhuoltomme tulevaisuudesta. Jos tämä järjestelmä kaatuu, on erittäin todennäköistä, että uudessa järjestelmässä lääkärit voisivat pääsääntöisesti paremmin, mutta potilaiden eriarvoisuus lisääntyisi. Luulisi poliitikoilla olevan erityinen intressi turvata nykyisen edullisen ja tasa-arvoisen terveydenhuoltojärjestelmän toimintaedellytykset varsinkin, kun vaihtoehdot ovat varmasti kalliimpia kansantaloudelle.
Lääkäreillä on kompromissihalukkuutta sopimuksen tekemiseen sekä halua ja tietotaitoa tämän järjestelmän kehittämiseen. Jos kuntatyönantajilla on realismin tajua, he valitsevat yhteistyön lääkäreiden kanssa. Lakon pitkittyessä lääkärit seisovat tavoitteidensa ja työolojensa parantamisen takana yhtenäisinä ja yhä tiiviimmin. Työrauhan palauttaminen vaatii realismin tajua, sovitteluhalua ja kompromissihalukkuutta myös työnantajalta - ei sanelua, vaikenemista tai lakon turhaa pitkittämistä.
