Ulostuslääkettä ripulin hoitoon
Julkisissa tehtävissä toimivien lääkärien määrä on kääntynyt laskuun, vaikka koko maan lääkärimäärä kasvaa. Lääkärit ja Lääkäriliitto ovat jo vuosia puhuneet julkista terveydenhuoltoa uhkaavasta kriisistä; noidankehästä, jossa on lääkärivaje, jonka seurauksena virassa olevien työmäärä ja tehokkuusvaatimukset lisääntyvät, jonka seurauksena työviihtyvyys laskee, jonka seurauksena hakeudutaan muualle töihin, jonka seurauksena vaje pahenee, jonka seurauksena työviihtyvyys laskee, jonka seurauksena...
Koko maassa ei ole lääkäripulaa, silti jatkuvasti esitetään lääkkeeksi koulutusmäärien lisäämistä. Ajatellaanko, että koulutetaan niin paljon lääkäreitä, että he eivät työllisty muualla, ja sitten julkisen terveydenhuollon pula poistuu? Onkohan ihan oikeasti syvennytty miettimään, minkälaisia riskejä tällaiseen ratkaisuun sisältyy?
Varsinkin erikoislääkäripulan poistamisessa tällaisella suunnitelmalla on pitkä viive. Ennen kuin sisään otettu opiskelija on valmistunut erikoislääkäriksi, on kulunut 12 vuotta. Yhden vuoden koulutuslisäys olisi alle 100 lääkäriä nykyiseen verrattuna. Yhden vuoden koulutustuotos ei pulaa vielä merkittävästi korjaisi. Menee siis hyvin onnistuttaessakin 15-20 vuotta, ennen kuin tämä suunnitelma tuo helpotusta. Onko laskettu, kuinka paljon pitää kouluttaa, ennen kuin avoin sektori on kyllästetty? Onko arvioitu, minkälaiset lääkärit työllistyvät yksityiselle puolelle ja minkälaiset julkiselle? Mitä terveyspoliittisia ja kokonaiskustannuksiin vaikuttavia seuraamuksia on siitä, että avoimella sektorilla työskentelee lääkäreitä, joilla on pienoinen potilaspula?
Suomeen pitää kouluttaa riittävästi lääkäreitä, se on myös lääkärikunnan etu. Julkisen sektorin lääkäripulan hoidoksi koulutusmäärien lisääminen on väärä lääke, jolla on vaarallisia sivuvaikutuksia; se on kuin antaisi ulostuslääkettä ripulin hoitoon. Ratkaisuksi esitettynä koulutusmäärien lisääminen saa poliitikot kuvittelemaan, että olisi tehty jotakin hyödyllistä, ja jäädään odottamaan tuloksia.
Oikea lääke on tehdä julkinen terveydenhuolto halutuksi työpaikaksi. Julkisen sektorin työn luonne on nykyisellään usein kiinnostavampi ja haastavampi kuin yksityisellä. Se on merkittävä etulyöntiasema työvoimasta kilpailtaessa. Työolot ovat kuitenkin niin paljon huonommat, että julkisia virkoja ei jakseta hoitaa. Työolojen ja työviihtyvyyden korjaaminen ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin palkkauksen jälkeenjääneisyyden korjaaminen.
Julkisen sektorin lääkäripulaan ei ole sellaista lääkettä, jonka saisi ilman rahaa. Rajallinen raha kannattaisi käyttää harkitusti ja oikein suunnaten. Tehokkuustavoitteet kohtuullisemmiksi, mahdollisuus kokea yhteisöllisyyttä työpaikalla, mahdollisuus työn ja itsensä kehittämiseen, oikeudenmukainen ja kannustava palkkaus. Eivät nämä ole utopistisia tavoitteita, jos niitä halutaan. Niitä ei voi saavuttaa puhumalla juhlapuheissa ja seminaareissa. Niitä ei voi saavuttaa ilman rahaa. Niiden toteuttamiseksi olisi tehtävä selviä, konkreettisia päätöksiä.
Onko meidän järjestelmämme sellainen, että joku taho voi päättää laajasta työolojen korjaamisesta? Koulutusmääristä voidaan päättää valtakunnallisesti poliittisella päätöksellä. Työoloista päättävät sadat yksittäiset työnantajat Kunnallisen työmarkkinalaitoksen sopimissa raameissa, joissa on työoloja varten vain tyhjiä sanoja. Eikö poliitikoilla ole rohkeutta korjata järjestelmää, joka ei kerta kaikkiaan toimi?
