Viestinnän professori Ullamaija Kivikuru Lääkäripäivillä: Lääketiede on mediassa uskonto

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen professori Ullamaija Kivikurun mukaan ruumis on keskiössä terveyttä ja sairautta koskevassa raportoinnissa tiedotusvälineissä. Myös poikkeavuuden rajat on tarkoin säännelty.

- Sellaisetkin poikkeavuudet kuin vanhuus määritetään rivien välissä sairauksiksi. Näin voidaankin väittää, että lääketiede mediassa ei ole faktaa eikä viihdettä vaan uskonto. Ruumis on medikalisoitu. Mutta kuka muistaa rujot ja rammat, todella sairaat ja syrjäytyneet tässä ikuisen nuoruuden etsinnässä, kysyi Kivikuru alustuksessaan Lääkäripäivillä.

Hän puhui terveyden ja sairauden käsittelystä mediassa Lääkäripäivien Miten toimittaja valitsee juttunsa näkökulman -kurssilla. Kivikurun mukaan raportointi korostaa ihmisen omaa vastuutta hyvästä olostaan.

- Se korostaa perheen ja varsinkin naisen merkitystä. Valtaosa terveysjournalismista kohdentuu naisiin, vaikka puhuttaisiinkin miesten vaivoista. Mies on kohde ja passiivinen olento, jonka hoitohenkilökunta ja tehokkaaseen tekniikkaan nojaava lääketiede nostaa kuiville. Ihmisruumis on kone, joka voidaan korjata, kunhan vika löytyy. Lääkärin ja potilaan suhde on kaikkea muuta kuin tasapuolinen ja demokraattinen.

Hän muistutti, että lääketiedettä ei voi mediassa erotella muusta terveyttä ja sairautta käsittelevästä mediasisällöstä: uutisjournalismista, viihteestä ja mainonnasta.

- Vastaanottajan kuva alasta syntyy tästä kokonaisuudesta, joskin tietysti lääketieteen raportointi kohtaa samat ongelmat kuin tutkimuksen popularisointi kaikkiaan. Media tekee virheitä ja vetää mutkat suoriksi, mutta ehkä vielä tärkeämpää on, että median ja medisiinan aikakäsitykset ovat erilaisia. Ongelma on pysyvä ja pahenee, koska journalismin ajankierto koko ajan kiihtyy. Journalismi on muuttunut ajankohtaisuudesta hetkenkohtaisuudeksi.

Toisaalta media ei hänen mielestään juuri kiistä lääketieteen asiantuntemusta.

- Lääketieteen edustajia kohdellaan suhteessa paljon kunnioittavammin kuin esimerkiksi poliitikkoja ja missejä. Tilanne voi toki muuttua, jos lääketiede pyrkii hankkimaan tutkimusrahoja osin myös julkisuuden kautta kuten välillä on näyttänyt, arveli Kivikuru.

Hänen mukaansa on olennaista tajuta, että media muuntaa tai mukiloi tietyn erityisalueen ainekset omiin muotteihinsa, juttutyyppeihinsä ja tyyleihinsä - ei toisin päin.

- Lääketieteestä rakennetaan sankaritarinoita, ei raportteja luusereista. Lääkärilakko tosin vähän hämmensi tätä kuvaa, kun lääkäri puhui rahasta.

Kivikuru toi esille, että lääketieteen raportoinnin asiantuntijuus on tullut yksityiskohtaisemmaksi kautta linja.

- Tämä koskee myös viihdettä. 1960-luvulla tohtori Kildaren lääketiede rajoittui valkoiseen takkiin, mutta nykypäivänä Teho-osastossa intuboidaan alati. Nuoret sarjan katsojat tietävät intubaatio-sanan, mutta eivät sitä, mitä se tarkoittaa.

Hänen mukaansa terveyttä ja sairautta koskeva raportointi on lisääntynyt tiedotusvälineissä.

- Se on sysäyksittäistä ja usein yhden asian ympärillä hyrräävää. Raportointi on 1970-luvulta lähtien kiistatta kuitenkin kulinarisoitunut. Analyysin sijasta pyritään mehevyyteen, koristeellisuuteen ja henkilöintiin. Kulinarismi voi tuoda paljon hyvääkin mukanaan. Esimerkiksi sen keinoin masennusta koskeva tabu murtui ainakin jonkin verran, joskin syntyi myös epämiellyttävää tirkistelyjournalismia. Toisaalta se voi viedä täysinkin vikaan kuten hullun lehmän sairauden raportoinnissa.

Kivikuru muistutti, että terveysjournalismissa on kuitenkin yhä läsnä myös valistava pohjavire.

TERVEYDENHUOLLON KUVIIN LISÄÄ EMPAATTISUUTTA

Tampereen yliopiston kuvajournalismin lehtori ja valokuvaaja Hannu Vanhanen käsitteli omassa esityksessään sitä, minkälainen kuva välittyy sanomalehdissä julkaistuista sairauden kuvista. Analyysiä varten hän reprodusoi syksyllä 2001 Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Aamulehdessä julkaistuja terveydenhuoltoa käsitteleviä valokuvia.

- Kotihoidettava herttainen mummo ja sairaalassa vasta syntynyt lapsi kuvataan eri tavoin aktiivisina kuin anonyymi huumenuori ja mielenterveyspotilas. Terveydenhuoltoa kuvattaessa olisi syytä paneutua tarkemmin ja empaattisemmin jutun aiheen ja kuvituksen suhteeseen, hän totesi.

Vanhasen mielestä asia pitäisi tuoda rohkeasti lähelle lukijaa.

- Arkoja aiheita, kuten huumeita ja mielenterveysongelmia, käsittelevissä valokuvissa lehden lukija usein etäännytetään aiheesta. Kuvattava henkilö esitetään usein tunnistamattomana ja yksin jossain pimeässä paikassa. Hyvässä kuvassa lääketiede ja hoito tuodaan inhimillisesti ja empaattisesti lähelle ihmistä.

Hän muistutti, että sairauden kuvat eivät ole kuvajournalismin irrallinen saareke, vaan potilaskuvat ovat osa jokapäiväistä mediakuvastoa. Vanhanen arvioi esityksessään myyttistä väittämää, jonka mukaan mediakuvan potilas esitetään persoonattomana ja passiivisena ornamenttina terveydenhoidon koneistossa.

- Lehtikuvissa korostuu potilaan passiivinen rooli, kun liikutaan arkipäiväisestä sairauden kuvaamisesta arkaluonteisten asioiden kuvittamiseen. Sanomalehtien terveydenhuoltoa käsittelevien pää- ja mielipidekirjoitusten kuvissa potilas on usein passiivinen osa sairaalakoneistoa. Kuvat jäävät lukijalle helposti tavoittamattoman symbolisiksi. Jutun teksti ja kuvat eivät kohtaa toisiaan. Tällaiset jutut eivät visuaalisesti houkuttele lukijoita, vaan ne sivuutetaan persoonattomina. Kuitenkin juuri mielipidejutut terveydenhuollosta kiinnostavat suurta yleisöä.

Vanhanen totesi, että sensaatiohakuiset aikakauslehdet saattavat kuvittaa mielipidejutut hyvinkin raaoilla onnettomuuskuvilla. Hän rinnasti toisiinsa sairauden, onnettomuuden, sodan ja kriisin kuvat.

- Sairauden kuvia voidaan verrata mediakuviin onnettomuuksista, sodista, kriiseistä ja katastrofeista. Kun kilpa-autoilija Mika Häkkinen loukkaantui vakavasti Australian F1-kilpailuissa vuonna 1995, monet suomalaiset sanomalehdet julkaisivat hänestä otetun dramaattisen valokuvan. Toimituksissa käytiin eettistä keskustelua kuvan julkaisemisesta. Lehtien mielipidesivuilla kysyttiin, onko asiallista esittää valokuva suomalaisen nuorison idolista, joka tajuttomana ja lasittunein silmin tuijottaa kaukaisuuteen. Oliko kyse onnettomuuden, urheilun, spektaakkelin vai sairauden kuvituksesta, kysyi Vanhanen

SYÖPÄPOTILAS MEDIASSA

Suomen Syöpäyhdistyksen pääsihteeri Liisa Elovainio kertoi omassa esityksessä syöpäpotilaan asemasta mediassa. Hänen yleiskäsityksensä on, että suomalaiset tiedotusvälineet käsittelevät hyvin syöpä-aihetta.

- Julkisuuden henkilön esiintyminen syöpäpotilaana tiedotusvälineissä lisää lyhyellä tähtäimellä ihmisten huomion kiinnittämistä omiin oireisiinsa. Tunnetuin esimerkki tästä on presidentin vaimon Betty Fordin ja varapresidentin vaimon Happy Rockefellerin lähes samanaikainen ja runsaasti amerikkalaisessa mediassa esillä ollut rintasyöpädiagnoosi 1970-luvulla. Sen myönteinen vaikutus oli, että lääkärissäkäynnit, koepalat ja rintasyöpädiagnoosit lisääntyivät selvästi, kertoi Elovainio.

Myös tieto Ronald Reaganin paksusuolisyövästä puolestaan aiheutti piikin suolistosyövän testaamisinnossa.

- Syöpätaudistaan lehdistössä kertovat julkisuuden henkilöt mainitsevatkin usein haluavansa tarinallaan auttaa muita.

Elovainio sanoi, että tälläkin asialla on kääntöpuolensa.

- Julkisuuteen äkkiä sinkoutunut henkilö, joka on lääketieteen suhteen maallikko, saattaa innostua antamaan asiantuntijanäkemyksestä poikkeavia ohjeita vaikkapa siitä, missä iässä naisia tulisi seuloa. Heidän esimerkkinsä voi vaikuttaa myös hoidon valintaan. Näin kävi, kun Nancy Reagan valitsi rinnanpoiston kasvaimen poiston sijaan. Säästävämmän leikkausmuodon valinta harvinaistui selvästi varsinkin 50- 79-vuotiaiden valkoihoisten naisten keskuudessa.

Suomen Syöpäyhdistyksen toimesta tehdyn vuoden 2001 ensimmäisen vuosikolmanneksen media-aineiston tarkastelu osoitti, että esillä olivat politiikasta ja taiteiden piiristä tutut henkilöt, mutta myös ns. tavalliset ihmiset.

- Yhteistä julkaistuille kokemuksille on alun tyrmistys ja vähitellen syttyvä taistelutahto. Pahimpia ovat muiden ennakkoluulot ja tärkeintä toivon ylläpitäminen. Kaikki tiedot tulee antaa, mutta viimeistä toivoa ei saa viedä. Perheen selviytymisestä ollaan huolissaan. Hoitojärjestelmää kiitetään yleisesti, mutta syöpäpotilaan kohtelua, hoidon pirstaleisuutta ja lääkäreiden jatkuvaa vaihtumista arvostellaan. Monet kiittävät toisten syöpään sairastuneiden kertomuksista joukkoviestimissä, kertoi Elovainio.

Hän totesi, että syöpään sanotaan vieläkin liittyvän myyttisyyttä.

- Tätä asennetta näkee toimittajissakin. Moni juttu käynnistetään kuvaamalla syövän kohtalonomaisuutta ja dramaattisuutta. Syövän psyykkisistä syistä ja luonnon omista parannuskeinoista ollaan innostuneita niin joukkoviestimissä kuin kodeissa.

Potilaita halutaan luokitella ja pohtia ennustetta luokituksen pohjalta.

- Taistelijat paranevat, muut ehkä eivät. Tämän asenteen havaitsi amerikkalainen kirjailija Marilyn French, joka koki pahana sen, että ihmiset pitivät selvänä juuri hänen, kuuluisan kirjailijan selviytymistä.

Uudet, mutta näyttöä vailla olevat vaarat saavat Elovainion mukaan palstatilaa.

- Huippututkimuksen ihannointi saattaa saada valtavan painoarvon.

Häntä itseään askarruttaa nykyään se reipas, iloinen ja lähes hirtehishumoristinen kuva, jonka jotkut haastatellut syöpäpotilaat haluavat tilanteestaan antaa.

- Tämä on ehkä selviämiskeino. Vai onko se muiden vaatimus, kysyi Elovainio.