Vuorovaikutusopetus ja varhainen ammattiin perehtyminen lääkärikoulutuksessa - nykytilanne ja tavoitteet

Lääkärikoulutuksen uudistaminen on ollut esillä 1970-luvun alusta lähtien. Potilas-lääkärisuhteesta ja vuorovaikutusopetuksen tarpeesta lääkärikoulutuksessa on kuitenkin oltu kiinnostuneita ennen kaikkea tiedekuntien ulkopuolella. Viime vuosina ovat kansainväliset suuntaukset sekä Suomessa korkeakouluihin ja lääkärien ammattikuntaan kohdistuneet taloudelliset paineet tuoneet nämä laatuvaatimukset entistä enemmän mukaan myös lääketieteelliseen koulutukseen ja tutkimukseen.

Kun STAKES ja TEO marraskuussa 1993 kutsuivat lääketieteen opetuksen asiantuntijoita neuvotteluihin vuorovaikutustaitojen opetuksesta ja varhaisesta ammattiin perehdyttämisestä, kaikki viisi tiedekuntaa toivat esiin vireillä olevia uudistuksiaan ja kehittämishankkeitaan näiltä alueilta.

Ylilääkäri Matti Rimpelä TEO:sta, psykologian lehtori Päivi Niemi ja yleislääketieteen apulaisopettaja Paula Vainiomäki Turun yliopistosta ovat koonneet yhteenvedon kyseisen asiantuntijaseminaarin ja sen jatkoksi helmikuussa 1994 järjestetyn kokouksen puheenvuoroista. Julkaisussa Vuorovaikutus ja lääkärin työ lääketieteen perusopetuksessa esitellään lisäksi yleisesti suomalaista ja kansainvälistä keskustelua aiheesta sekä käytännön ehdotus vuorovaikutusopetuksen nivomisesta lääkärien peruskoulutukseen.

ASIA VIREILLÄ YLI 20 VUOTTA

Matti Rimpelä tarkastelee potilas-lääkärisuhteesta käytyä keskustelua ja lääkärikoulutuksen uudistushankkeita.

Lääketieteen opiskelijoiden ja lääkärien suhtautumisesta potilaisiin ja lääkärintyöhön on julkaistu mielipidetutkimuksia jo 1960-luvulta alkaen. Laajin ammatillinen kirjallisuus käsittelee lääkäri-potilassuhdetta.

Suomen Lääkäriliitto on erityisesti pyrkinyt pitämään yllä mielenkiintoa aiheeseen. Kuusikymmenluvun lopulta lähtien se on selvittänyt useissa tutkimuksissa lääkäreiden sekä potilaiden näkemyksiä.

Vuonna 1973 Lääkäriliitto järjesti potilas-lääkärisuhteeseen kouluttamisesta seminaarin, jossa valmisteltiin yksityiskohtainen suositus potilas-lääkärisuhteen opetuksesta koulutuksen eri vaiheissa. Liiton kustantama Veikko Tähkän oppikirja vuodelta 1977 on työryhmän mukaan edelleen ainoa merkittävä suomenkielinen opetusmateriaali aiheesta.

MITÄ VUOROVAIKUTUSTAITOJA LÄÄKÄRI TARVITSEE

Lääkärien vuorovaikutustaitoja on tavallisesti tarkasteltu potilas-lääkärisuhteen yhteydessä. Kokouksissa todettiin, että lääkärin ammattitaitoon kuuluvat myös vuorovaikutus moniammatillisessa ryhmätyössä, esimiesten ja hallinnon kanssa sekä laajemmin väestön kanssa. Viime kädessä on tärkeintä, että lääkärillä on kyky realistisesti arvioida taitojaan kaikilla näillä tasoilla sekä valmiudet ja halu taitojen jatkuvaan parantamiseen.

Keskeisiksi vuorovaikutustaidoiksi esitetään havainnointi- ja kommunikaatiotaidot, teoreettinen tietämys ja potilaan psykologinen ymmärtäminen, sekä itsetiedostus ja ammatillinen reflektio. Ammatillisessa vuorovaikutuksessa on olennaista myös joustavuus, kyky muuntaa toimintaansa ja keskustelutapaansa tilanteen vaatimusten mukaan.

VUOROVAIKUTUSOPETUKSEN SISÄLTÖ

Kokouksissa pidettiin keskeisinä vuorovaikutusopetuksen osina seuraavia: perehtyminen lääkärinammattiin opintojen alusta alkaen, vuorovaikutustaitojen perusopetusjakso ennen kliinisen opetuksen alkua, taitojen jatkuva arviointi sekä yksilöllinen palaute ja tarvittaessa yksilöllinen tuki, vuorovaikutusopetuksen suunnitelmallinen niveltäminen kaikkiin kliinisiin opintojaksoihin ja intensiivinen kertausjakso opintojen loppuvaiheessa. Pakollisen opetuksen lisäksi tulisi tarjota mahdollisuus myös syventäviin valinnaisiin vuorovaikutusopintoihin.

Opetuksen tulisi perustua vuorovaikutustaitojen erittelyyn ja niiden jatkuvaan tutkimus- ja kehittämistyöhön.

Erityisenä haasteena on koordinoida vuorovaikutusopetuksen monet eri osat toisiaan tukevaksi mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Psykologian ja terveydenhuollon lehtori Pirkko Harjuniemi esittää mallin vuorovaikutusopetuksen niveltämisestä peruskoulutuksen eri vaiheisiin. Malli perustuu Tampereen tiedekunnassa saatuihin kokemuksiin. Oppiminen etenee siinä spiraalina; periaatteena on lähteä konkreettisesta, edetä abstraktiin ja palata taas konkreettiseen aiempaa korkeammalla tiedon tasolla.

Pohdittavaksi tulee, Harjuniemi sanoo, mitä on konkreettinen - elämyksellinen, kokemuksellinen, käytännöllinen aines - opintojen missäkin vaiheessa ja mitä abstrakti - teoreettinen, tiedollinen yleistävä, jäsentävä. Miten niiden tulisi vuorotella yhtäältä oppimistapahtuman sisällä, toisaalta koko opinto-ohjelman kulussa, jolloin vuorovaikutus ymmärretään osana lääkärin ammattitaitoa eikä vain "oikean ammattitaidon" lisukkeena.

NYKYVAIHE SUOMALAISISSA TIEDEKUNNISSA

Paula Vainiomäki tarkastelee varhaisen ammattiin perehdyttämisen ja Päivi Niemi vuorovaikutustaitojen opetusta tiedekuntien prekliinisissä opetusohjelmissa.

Kuopion ja Tampereen tiedekunnissa on jo pitkään tarjottu opiskelijoille mahdollisuus tutustua jo opintojen alussa lääkärintyöhön. Erityisiä varhaisen ammattiin perehdyttämisen opintojaksoja alettiin kuitenkin kehittää vasta 90-luvun alussa hieman eri muodoissa ensin Turussa ja Tampereella (1991) sekä Oulussa (1992). Myös Helsingissä on valmisteltu omaa sovellutusta.

Yleisesti hyväksyttyinä varhaisen ammattiin perehdyttämisen tavoitteina voidaan työryhmän mukaan pitää lääkäriksi kasvamista, lääkärityön arkipäivän ja potiliden kohtaamista sekä motivaatiota opintoihin ja teoriaopetuksen sitomista käytäntöön. Varhainen ammattiin perehtyminen pohjaa usein ongelmakeskeisiin opetusmenetelmiin ja pyrkii ottamaan huomioon yhteisön lääkärikoulutukselle asettamia tavoitteita.

Vuorovaikutusopetuksen määrää ja laatua tiedekunnissa ei voi arvioida tarkalleen. Aihe on integroituneena eri oppiaineisiin; millään laitoksella tai opettajalla ei ole kokonaisvastuuta tämän opetuksen suunnittelusta ja toteutumisesta. Myös koordinaatio ja tavoitteiden määritykset puuttuvat. Todennäköisesti vuorovaikutusopetus kuitenkin on suomalaisissa tiedekunnissa kansainvälisellä keskitasolla.

Prekliiniseen vaiheeseen sijoittuvaan erityiseen vuorovaikutusopetukseen on panostettu eniten Tampereella, kun taas Kuopiossa vuorovaikutustaitoja opiskellaan intensiivisemmin kliiniseen opetukseen siirryttäessä.

Kaikille opiskelijoille järjestettyä varhaista ammattiin perehdyttämistä ja vuorovaikutusopetusta näyttää lukuvuonna 1993-94 olleen eri tiedekunnissa 1-5 opintoviikkoa.

Useissa tiedekunnissa vuorovaikutusopetusta oltiin tehostamassa. Myös opetuksen tutkiminen oli käynnistynyt.

Koulutusta vuorovaikutustaitojen opettamiseen on saatavissa vähän. Turussa on viime vuosina pidetty juonneopetukseen osallistuville lääkäreille seminaareja aiheesta. Jatkuva opettajien täydennyskoulutus on toistaiseksi järjestämättä.

VASTARINTATEKIJÄT TIEDEKUNNISSA

Kun koulutus hyvään potilas-lääkärisuhteeseen on sekä lääkäreiden, potilaiden että korkeakoulujen edun mukaista, täytyy olla merkittäviä rakenteellisia muutosvastarintatekijöitä, jotka ovat hidastaneet vuorovaikutusopetuksen tehostumista lääkärikoulutuksessa.

Työryhmän mukaan muun muassa vuorovaikutuskysymyksiä koskevan tutkimuksen puute ja pedagogisen asiantuntemuksen niukkuus ovat vaikeuttaneet potilas-lääkärisuhteen ja vuorovaikutuksen opettamiseen tunnetun kiinnostuksen muuttamista hyväksi opetukseksi.

Lääketieteellisessä koulutuksessa pidetään tärkeänä opetuksen ja tutkimuksen yhdistämistä. Opetuksen tulee perustua tieteeseen, ja haasteena on välittää opiskelijoille uusin tieteellinen tieto soveltuvassa muodossa. Potilas-lääkärisuhde- ja vuorovaikutuskysymyksiä koskevan opetuksen aloittaminen edellyttäisi siten, että lääketieteellisissä tiedekunnissa olisi myös tästä aihepiiristä korkeatasoista tutkimusta.

Kun lääketieteellisellä opetuksella on vanhastaan vakiintuneet perinteet, pedagogisiin kysymyksiin ei ole erityisemmin paneuduttu. Vuorovaikutustaitojen opettaminen on huomattavasti vaikeampi pedagoginen haaste kuin lääketieteen tietojen ja tekniikoiden opettaminen. Kun pedagogista asiantuntemusta siihen ei ole ollut, on turvauduttu mallioppimiseen, joka ei kuitenkaan modernin oppimiskäsityksen mukaan ole riittävä perusta syvälliselle oppimiselle.

Lääketieteelliseen ajatteluun on myös perinteisesti kuulunut tieteen ja taidon erottaminen toisistaan. Tässä katsannossa lääketieteellinen perusopetus antaa tiedon ja tekniset valmiudet, kun taas opiskelijan henkinen kehitys, mielenterveys ja myös vuorovaikutusvalmiudet kuuluvat hänen yksityiselämäänsä, johon tiedekunnalla ei ole oikeutta puuttua.

LÄHITULEVAISUUDEN HAASTEITA

Vuorovaikutuskysymysten laadukas yliopisto-opetus edellyttää tutkimus- ja kehittämistyötä kuten muillakin lääkärikoulutuksen keskeisillä alueilla. Ensimmäisenä haasteena on asiantuntemuksen vahvistaminen kansainvälisten kokemusten pohjalta sekä oman tutkimus- ja kehittämistyön käynnistäminen. Nuoren tutkimuslinjan vahvistamiseksi olisi harkittava valtakunnallisen kehittämishankkeen, opettajien koulutuksen ja mahdollisesti myös vuorovaikutukseen keskittyvän tutkijakoulutuksen käynnistämistä.

Kun lääketieteen opetus on yksi tiedekuntien kolmesta päätehtävästä tutkimuksen ja palvelutoiminnan ohella, sitä käsittelevän keskeisen kirjallisuuden tulisi olla saatavilla lääketieteellisten tiedekuntien kirjastoissa.

Vuorovaikutustaitojen arviointikäytäntöjen kehittäminen lääkärikoulutukseen on tärkeä haaste. Tarkoituksenmukaista olisi käynnistää terveysviranomaisten ja tiedekuntien yhteistyö tällä uudella tehtäväalueella.

Sekä valtakunnallisesti että tiedekuntien sisällä tarvitaan selkeitä kannanottoja vuorovaikutustaitojen merkityksestä lääkärikoulutuksen tavoitteena sekä tämän opetuksen asemasta lääketieteen pakollisessa perusopetuksessa. Tärkeää on myös, että lääketieteen perusopetus kokonaisuutena tukee opiskelijoiden myönteistä henkistä kasvua lääkärin ammattiin.

Vastaavia tarpeita lienee myös muiden sosiaali- ja terveydenhuollon ammattiryhmien koulutuksessa.

Olisikin selvitettävä mahdollisuuksia yhteistyöhön moniammatillisen vuorovaikutusopetuksen kehittämisessä. Niitä löytynee tutkimus- ja kehittämishankkeissa, opettajien täydennyskoulutuksessa ja jopa yhteisten vuorovaikutusopetuksen opintojaksojen järjestämisessä.