Vuosia sitten osuin vieraalla maalla onnettomuuspaikalle. Mitä tarkalleen oli tapahtunut ei ollut täysin selvää. Tienposkessa makasi joku. Toinen oli kumartunut hänen ylleen. Kolmas soitti ambulanssia.

Je suis médecin, sain soperrettua toiselle auttamaan pysähtyneelle. Hän oli sairaanhoitaja. Très bien. Hänellä oli hengityspalje autonsa takakontissa. Très bien!

Siihen kielitaitoni suunnilleen loppuikin. Työskentelimme hiljaisuudessa pölyisellä pellon pientareella potilaan, nyt elottoman, äärellä.

30 painallusta, 2 puhallusta, uudelleen ja uudelleen. Vaihto? Vaihto.

Aika kului. Aurinko korvensi selkää. Ambulanssi ei ottanut saapuakseen. Potilaan jäykät pupillit katsoivat hiljaa huojuvan viljan suuntaan enää mitään näkemättä. Tapailin sanavarastoni pohjaa. Il est mort.

Tapaus palaa välillä mieleeni. Kuitenkin vasta nyt pysähdyin miettimään, miten saumattomasti kaikki sujui tuiki tuntemattoman ammattilaisen kanssa. Meillä oli sama arvio tilanteesta. Suoritimme kuin yhteisestä sopimuksesta toimintoja, jotka olimme kumpikin opetelleet tahoillamme.

Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta tavallaan meillä oli.

Suomen kieltä on kirjoitettu viidensadan vuoden ajan ja puhuttu jokin tuhat vuotta kauemmin. Kieltä ylipäätään – sellaista, jolla voi kuvata myös vaikeita ja abstrakteja asioita kuten toimintakykyä B-lausuntoon – on arvioitu olleen olemassa noin 70 000 vuotta.

Lääkäreiden täytyy tuntea myös toisenlainen, 4 miljardia vuotta vanha kieli. Aakkosia on vain neljä, mutta niiden lukemattomat permutaatiot ohjaavat solut vaeltamaan ja järjestymään elimiksi, ionikanavat aukenemaan, tunteet leimahtamaan ja hapekkaan veren syöksymään valtimoihin.

Elämän kieliopin selvittäminen on luonut pohjan moderneille diagnooseille ja hoidoille. Koska periaatteet ovat universaaleja, löydöt on voitu ottaa käyttöön kaikkialla maailmassa, kunhan ne on käännetty kunkin maan paikalliselle viestintäjärjestelmälle. Laaja yhteistyö on mahdollistanut oppimisen, meta-analyysit ja kansainväliset hoitosuositukset.

Kielen käyttö ei ole kuitenkaan vain faktoja ja temppuja. Terveyttä ja sairautta tutkiessaan tiede ja traditio ovat selvittäneet monenlaista myös kärsimyksen luonteesta ja läsnäolon merkityksestä.

Tiedosta seuraa jaettuja eettisiä periaatteita. Jo varhaiset elämän kielen puhujat ymmärsivät, että parantajan rooliin liittyy tiettyjä velvollisuuksia ja että jos ei voida auttaa, tulee ainakaan olla vahingoittamatta.

Myös puhuttu ja kirjoitettu kieli on toki lääkärille välttämätön konsultoinnin, asiakirjojen ja potilasohjauksen työkalu. Potilaan on voitava tulla kohdatuksi äidinkielellään, jos se mitenkään on mahdollista. Puutteellinen kielitaito voi olla riskikin.

Työ olisi kuitenkin mahdotonta ilman yleismaailmallista elämän kieltä. Se ylittää kansalliset ja kielirajat, ja siihen perustuu koko lääkäriyden raison d'être.

Tämän pitäisi vahvistaa kollegiaalisuutta ja kunnioitusta muualta Suomeen muuttaneita ammattilaisia kohtaan. Meillä on jo koulutuksen puolesta paljon yhteistä. Heidän osakseen on tullut opetella viisimiljoonaisen maan pahuksenmoista uralilaismurretta: me sen aiemmin haltuun ottaneet voimme auttaa. Sillä kuten kaikkialla maailmassa minuuttitilavuus on syke kertaa iskutilavuus, yhteinen kieli on väkevä työkalu maailman muuttamiseksi.