Muutama viikko sitten Aamulehdessä julkaistiin työterveyshuollon erikoislääkäri Mika Salosen mielipidekirjoitus, jossa hän lehden pääkirjoituksen innoittamana pohti sitä, miksei ihmisiä, jotka heidän hoitavan lääkärinsä näkemyksen mukaan ilmiselvästi kuuluisivat työkyvyttömyyseläkkeelle, kuitenkaan päästetä eläkkeelle.

Perusteltu kysymys, onhan julkisuudessa puhuttu paljon ”tosiasiallisesti työkyvyttömistä työttömistä”, jotka ovat liian sairaita päästäkseen töihin, mutta samaan aikaan eivät kuitenkaan työeläkevakuuttajien arvion mukaan tarpeeksi sairaita päästäkseen työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kirjoitusta seurasi vilkas keskustelu lääkärien – ja epäilemättä muidenkin ryhmien – sosiaalisen median foorumeilla, jossa ihmeteltiin työeläkevakuuttajien kohtuuttomia ratkaisuja.

Hylkäyslinjan väitettiin kiristyneen, koska uusien työkyvyttömyyseläkehakemusten hylkäysosuus on noussut viimeisen 15 vuoden aikana hieman yli 20 prosentista lähes 40 prosenttiin.

Jotkut epäilivät, että eläkevakuutusyhtiöt pihtaavat myöntöpäätöksiä säästääkseen rahaa ja parantaakseen taloudellista tulostaan. Työeläkeyhtiöt eivät kuitenkaan ole voittoa tavoittelevia yrityksiä, vaan ne toimeenpanevat lakisääteistä sosiaaliturvaa. Yksinkertaistaen: jos työnantajilta ja työntekijöiltä kerättävät työeläkemaksut ja sijoitettu eläkevarallisuus tuottoineen eivät riitä eläkkeiden rahoittamiseen, joudutaan työeläkevakuutusmaksuja korottamaan.

Eläkelait vaihtelevat hieman, mutta esimerkiksi yksityistä sektoria koskevaa työntekijän eläkelakia tai sen soveltamisohjeita ei ole työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen edellytysten osalta peukaloitu vuoden 2005 eläkeuudistuksen jälkeen. Työntekijällä on oikeus saada täysi työkyvyttömyyseläke, jos hänen työkykynsä on heikentynyt sairauden tai vamman vuoksi vähintään kolmella viidesosalla yhtäjaksoisesti ainakin vuoden ajan.

Jos uusien työkyvyttömyyseläkehakemusten hylkäysosuuden takana olisi ratkaisulinjan kiristyminen, sen täytyisi kaiken järjen mukaan johtaa siihen, että eläkevakuuttajista riippumattomissa muutoksenhakuelimissä hyväksyttäisiin yhä enemmän hylkäävistä päätöksistä tehtyjä valituksia.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan muutoksenhaussa myöntävän päätöksen saa noin yksi hakija kymmenestä, mikä on ollut tilanne jo pitkään.

Taustalla on monta tekijää

Miksi hylkäysosuudet sitten ovat nousseet, jos laissa tai sen soveltamiskäytännöissä ei ole tapahtunut muutoksia?

Taustalla on monta tekijää, ja voi hyvin olla, ettei kaikkia syitä vielä edes olla tunnistettu.

Yksi keskeinen syy on mielenterveyden häiriöiden sekä erilaisten toiminnallisiksi luokiteltujen oireyhtymien yleistyminen koetun työkyvyttömyyden syynä. Näissä tilanteissa hakijan subjektiivinen näkemys omasta työkyvystään on usein hyvin negatiivinen, eikä siihen käytössä olevin hoitokeinoin pystytä aina riittävästi vaikuttamaan. Hoitavan lääkärin arviossa kipu ja epätoivo painavat enemmän kuin vakuutuslääketieteellisessä arvioinnissa, jossa haetaan mahdollisimman objektiivista, tutkimuslöydöksiin perustuvaa näkemystä työkyvystä.

Objektiivisten löydösten metsästäminen saattaa sairaudet jossakin määrin eriarvoiseen asemaan, sillä esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksiin liittyvät toimintakyvyn muutokset on huomattavasti helpompi todentaa tutkimuslöydöksin, kuin vaikkapa kipuoireyhtymiin liittyvä työkyvyn alentuminen.

Toisaalta olisi hyvin vaikea rakentaa kestävää työkyvyttömyyseläkejärjestelmää hakijan ilmoittamien ja lääkärin kirjaamien oireiden ja rajoitteiden varaan. Työkyvyttömyyseläke ei voi olla ilmoitusasia, ei potilaan, eikä hänen hoitavan lääkärinsä.

Käsitykset ovat muuttuneet

Yleisen elintason nousun ja hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen myötä käsitys siitä, milloin työelämään osallistumista voidaan edellyttää, tuntuu muuttuneen. Työkyvyttömyyden taustalla on yhä useammin mm. ihmissuhteisiin, elämäntilanteeseen tai taloudelliseen tilanteeseen liittyvää kuormittuneisuutta, joka vaikuttaa niin potilaan kuin hänen hoitavan lääkärinsä arvioon siitä, onko työnteon edellyttäminen kohtuullista vai ei.

Yhteiskunnan muutosta heijastaa sekin, että lääkärit kantavat yhä enemmän huolta paitsi potilaidensa sairauksien hoidosta, myös heidän toimeentulostaan. Kokonaisvaltaisen hoidon näkökulmasta tämä on ymmärrettävää, mutta pieleen mennään silloin, jos lääkäri ryhtyy potilaansa asianajajaksi ja pahimmillaan muokkaa lausuntojaan niin, että haettu etuus mahdollisimman todennäköisesti myönnettäisiin.

Lopuksi takaisin ”tosiasiallisesti työkyvyttömiin työttömiin”. Nimitys on sinänsä epäonnistunut, sillä jos nämä ihmiset olisivat lain tarkoittamalla tavalla työkyvyttömiä, heille toki myönnettäisiin työkyvyttömyyseläke.

Lähtökohtaisesti tilanne on usein se, että sairauksia kyllä on, mutta ne eivät ole niin vaikea-asteisia, että henkilö pelkästään niiden vuoksi olisi työkyvytön. Sairauden aiheuttaman työkyvyn alentumisen lisäksi työllistymistä voi vaikeuttaa ikä, puuttuva tai vanhentunut osaaminen, joskus myös työelämätaitojen puute.

Lääkärin keinot parantaa potilas ja kohentaa työkykyä ovat tällöin rajalliset, etenkin jos henkilö itse näkee sairauden pääsylippuna ulos vaikeasta tilanteestaan. Koska eteenpäin ei päästä, päädytään hakemaan työkyvyttömyyseläkettä, jonka myöntämiseen ei lakiin kirjattuja edellytyksiä kuitenkaan löydy. Tämä turhauttaa yhtä lailla hakemusta arvioivaa vakuutuslääkäriä, kuin hoitavaa lääkäriä.

Kestävä ratkaisu ei kuitenkaan löydy ihmisten siivoamisesta työkyvyttömyyseläkkeelle, vaan yhteiskunnan ja työelämän kehittämisestä niin, että tällaiset tilanteet pystytään tulevaisuudessa välttämään.

Kirjoittaja on työkykyasioista ja sosiaalipolitiikasta innostuva työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.