Vuosituhannen alussa internetissä alkoi yleistyä tapa varoittaa sisällöistä, joihin jotkut kävijät saattaisivat reagoida voimakkaasti. Käytäntö alkoi seksuaalista väkivaltaa kokeneiden palstoilta, mutta sisältövaroitukset ovat sittemmin yleistyneet ja niiden ala on laajentunut.

Osa varoituksiin tottuneista opiskelijoista on toivonut, että ne otettaisiin käyttöön myös yliopisto-opetuksessa. Amerikkalaisista lääketieteen opiskelijoista 31 prosenttia kannatti sisältövaroituksia viisi vuotta sitten, 30 vastusti ja 39 vastasi ehkä.

Yhdysvalloissa Oberlin College alkoi 2014 edellyttää opettajien varoittavan opiskelijoita sisällöistä, jotka voivat ”muistuttaa yksilöä traumaattisista tapahtumista”. Esimerkiksi käännetyin romaani Afrikan mantereelta, Chinua Acheben romaani Kaikki hajoaa, jota yliopiston direktiivinlaatijat kuvasivat kaunokirjalliseksi suursaavutukseksi, saattaisi heidän mukaansa ”triggeröidä” lukijoita, jotka ovat kokeneet rasismia, kolonialismia, uskonnollista vainoa, väkivaltaa tai läheisen itsemurhan.

Pitäisikö varoitukset ottaa muuallakin käyttöön?

Ei, vastasi Cornellin yliopisto. Opiskelijayhdistys halusi edellyttää, että opettajat varoittaisivat ”traumaattisista sisällöistä”, mutta rehtori kumosi opiskelijoiden päätöslauselman. Rehtorin mukaan vaatimus oli ristiriidassa Cornellin koulutuksellisten tavoitteiden kanssa ja olisi kajonnut yliopiston ydinsitoumuksiin, akateemiseen ja tiedon etsimisen vapauteen.

Myös Oberlinissa varoitusvaatimuksesta lopulta luovuttiin, koska osa opetushenkilökunnasta vastusti sitä. Aiheiden, joista varoituksia pitäisi antaa, pelättiin voivan lisääntyä rajattomasti.

Connecticutin yliopisto luettelee 18 eri aihepiiriä, jotka saattavat olla ”triggeröiviä traumasta selviytyneille”. Niitä ovat esimerkiksi fyysinen, seksuaalinen, emotionaalinen ja kielellinen kaltoinkohtelu, rasistinen kielenkäyttö, neulat, eläinten kaltoinkohtelu, itsetuhoinen käytös (myös syömishäiriöt), kuolema, raskaus, synnytys, keskenmeno, abortti ja veri.

Lääkäriksi on toivottavasti vaikea valmistua kohtaamatta esimerkiksi viimeistä.

Varoitusaloitteilla tarkoitetaan ymmärtääkseni hyvää. Cornellin rehtorikin totesi, että opiskelijat olivat liikkeellä hyvin aikein. Opiskelijoiden ei pidä hyväksyä kaikkia nykyisiä käytäntöjä vain siksi, että opettajat ovat tottuneet niihin.

Tärkeää on ehkä kuitenkin kysyä, mitä varoituksilla haetaan.

Varoituksia perustellaan joskus oletuksella, että ne lievittäisivät kokemuksen aiheuttamia vaikeita tunteita antamalla mahdollisuuden varautua niihin henkisesti. Jotkut ovat olettaneet tämän myös parantavan oppimistuloksia.

Tuoreen meta-analyysin mukaan varoitukset eivät näyttäisi auttavan kummallakaan tavalla. Tunteiden intensiteetti ei tutkimusten mukaan lievenny sillä, että sisällöstä varoitetaan. Varoitukset eivät näyttäisi myöskään edistävän oppimistuloksia eivätkä saavan ihmisiä yleisesti välttämään sisältöjä, joista heitä varoitetaan.

Periaatteellisemmin hankalaa on se, että kyse on yksilön tunnekokemuksesta. Opettajan on vaikea olla etukäteen kategorisesti vastuussa kaikista mahdollisesti heräävistä tunteista ja kokemuksille annetuista merkityksistä, koska jokaisella meistä on omat yksilölliset kokemuksemme ja tapamme reagoida asioihin.

Psykiatri Katrina DeBonisin mielestä tavoitteen tulisi olla, että opiskelijasta tuntuu turvalliselta sanoa, jos aihe tuntuu vaikealta – ilman että joutuu poistumaan luokasta.

On helpompi edellyttää, että opettaja työskentelee luottavaisen ilmapiirin puolesta ja auttaa käsittelemään ryhmässä herääviä tunteita kuin että kaikki reaktiot olisi pystyttävä ennakoimaan jo etukäteen.