Eläkeikäisten toimintakyky on parantunut, mutta ei kaikissa väestöryhmissä

Hyvän terveyden ja toimintakyvyn säilyminen on itsenäisen, tasapainoisen ja onnellisen eläkeiän perusta. Ikäihmisten toimintakyvyn ja kotona asumisen edistäminen on myös terveys- ja hoivapalveluista yhteiskunnalle koituvien kustannusten kannalta tärkeää, kun yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä ennustetaan kasvavan nykyisestä 17 %:sta 27 %:iin vuoteen 2040 mennessä (1).

Fyysistä toimintakykyä tarkastellaan usein jokapäiväistä elämää haittaavien toiminnanvajeiden näkökulmasta. Erilaiset päivittäistoiminnot (activities of daily living, ADL-toiminnot) voidaan jakaa liikkumiskykyyn (esim. portaiden nouseminen, liikkuminen yksin ulkona), perustoimintoihin (basic activities of daily living, BADL, esim. peseytyminen, pukeutuminen ja syöminen) sekä asioiden hoitamiseen liittyviin välinetoimintoihin (instrumental activities of daily living, IADL, esim. kotitöiden tekeminen, kaupassa käyminen).

Suomalaisen 65-84-vuotiaan väestön toimintakyvyn on osoitettu kohentuneen viime vuosikymmenten aikana selvästi (2,3,4,5). Työelämästä juuri eläkkeelle siirtyneillä toimintakyvyn vajeet ovat suhteellisen harvinaisia, mutta 75 ikävuoden jälkeen useimmissa päivittäistoiminnoissa näitä vaikeuksia kokevien osuus kasvaa selvästi (6). Koko väestöä koskevaa tietoa yli 85-vuotiaiden toimintakyvystä ei ole toistaiseksi saatavilla, mutta tamperelaisista tehdyn tutkimuksen perusteella 90 vuotta täyttäneiden toimintakyvyssä ei ollut tapahtunut muutoksia vuosien 1996 ja 2007 välillä (7).

Eläkeikäisten toimintakyvyssä on todettu sosioekonomisia eroja. Toimistotyötä tehneillä on ollut parempi toimintakyky kuin muihin ammattiryhmiin kuuluneilla (3). Myös koulutusryhmien välillä on havaittu selviä toimintakyvyn eroja, joiden on todettu säilyneen sekä vuosia 1978-80 kuvaavan Mini-Suomi-aineiston ja noin 20 vuotta myöhemmin kootun Terveys 2000 -aineiston vertailussa että Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäyminen ja terveys (EVTK) -aineiston vuosiin 1993-2003 pohjautuvassa tarkastelussa (4,8). Ikääntyvien ja ikääntyneiden suomalaisten liikkumiskyvyssä on myös osoitettu koulutusryhmäeroja korkeammin koulutettujen eduksi sekä kliinisten mittausten että itse raportoitujen arvioiden perusteella (9). Ikivihreät-toimintakykytutkimuksessa 1980- ja 90-luvun vaihteessa koulutusryhmäeroja oli päivittäistoiminnoissa vain naisilla (10).

Eläkeikäisten toimintakyvyssä esiintyi EVTK-tutkimuksen perusteella jonkin verran alueittaisia eroja 1990-luvulla, mutta ne tasoittuivat 2000-luvulla (11). Päijät-Hämeen Ikihyvä-hankkeessa 52-77-vuotiaiden toimintakyky oli puolestaan heikompi maaseudulla kuin Lahden kaupungissa ja sitä ympäröivissä kunnissa (12).

Eläkeikäisten (65-84-vuotiaiden) suomalaisten elintavoissa on osoitettu olevan yhä koulutusryhmän ja kuntatyypin mukaisia eroja (13). Tässä artikkelissa tarkastellaan eläkeikäisten toimintakyvyn koulutus- ja asuinalue-eroja ja niiden muutoksia: tutkimuksessa selvitetään, ovatko toimintakyvyn koulutusryhmäerot säilyneet, esiintyykö niitä sekä nuoremmilla että vanhemmilla eläkeläisillä ja onko väestön toimintakyvyssä eroa asuinalueittain.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimuksen aineistona on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) 65-84-vuotiaita koskeva Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys (EVTK) -tutkimuksen joka toinen vuosi kerätty postikyselyaineisto vuosilta 1993-2007. Tutkittavat on valittu satunnaisesti väestörekisteristä 5-vuotisikäryhmittäin ositetulla otannalla. Kuhunkin ikäryhmään on poimittu vuosittain 300 miestä ja 300 naista (n = 2 400). Tulokset on esitetty aina kaksi tutkimusvuotta yhdistäen. Vastaajat jaettiin kahteen ikäryhmään (65-74-vuotiaat ja 75-84-vuotiaat), koska toimintakyvyn rajoitukset ovat vahvasti yhteydessä ikään. Tutkimuksen vastausaktiivisuus oli keskimäärin noin 80 %. Vastausaktiivisuus oli yleensä muutaman prosenttiyksikön pienempi 75-84-vuotiaiden ikäryhmässä kuin tätä nuoremmilla, ja se on ollut likimain yhtä hyvä miehillä ja naisilla. Eri kuntatyypeissä asuvien vastausaktiivisuus ei vaihdellut merkittävästi. Miesten ja naisten vastausaktiivisuus heikkeni 1990-luvun puolivälin jälkeen, mutta on sen jälkeen pysytellyt samalla ja muihin tutkimuksiin verrattuna korkealla tasolla. Vastanneiden lukumäärät ja vastausprosentit ikäryhmän ja taustamuuttujien mukaan on kuvattu taulukossa 1.

Koulutusryhmät muodostettiin erottamalla itse raportoitujen koulutusvuosien perusteella korkeintaan kahdeksan vuotta koulua käyneet tätä pidemmän koulutuksen saaneista. Kuntatyypin luokat olivat pääkaupunkiseutu (Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen), muut suuret kaupungit (Hyvinkää, Hämeenlinna, Joensuu, Jyväskylä, Kotka, Kuopio, Lahti, Lappeenranta, Oulu, Pori, Tampere, Turku ja Vaasa), pienet kaupungit sekä muut kunnat.

Toimintakyvyn tarkasteluun valittiin kolme osoitinta, jotka kuvaavat rajoittuneisuutta erilaisissa päivittäistoiminnoissa. Liikkumiskykyä selvitettiin kysymyksellä ulkona liikkumisesta, perustoimintoja edusti kyky pukeutua ja riisuutua ja instrumentaalisten toimintojen osalta tarkasteltiin niiden osuutta, jotka raportoivat vaikeuksista kevyissä kotitöissä (esim. astioiden pesu ja lattian lakaisu). Kysymykset alustettiin seuraavasti: "Iäkkäillä henkilöillä saattaa olla vaikeuksia seuraavien toimintojen suorittamisessa. Kykenettekö Te selviytymään seuraavista toiminnoista? Selviättekö niistä yksin vai tarvitsetteko toisen henkilön apua?" Kysymysten muoto oli samanlainen kaikkien kysymysten kohdalla, esimerkiksi "Kykenettekö liikkumaan ulkona?". Vastausvaihtoehtoina olivat 1) en kykene edes autettuna, 2) kyllä, jos joku auttaa, 3) kyllä, yksin mutta se on hankalaa, 4) kyllä, yksin ilman vaikeuksia. Vastaukset on luokiteltu kahteen luokkaan: kyseisen toiminnan vaikeuksitta suorittaviin (vaihtoehto 4) sekä siinä vaikeuksia kokeviin (vaihtoehdot 1-3). Artikkelissa tarkastellaan jälkimmäistä ryhmää eli vaikeuksia toiminnoissa kokeneiden osuuksia.

Tilastolliset menetelmät

Tulokset esitetään sukupuolittain koulutuksen ja asuinalueen mukaan ikävakioituina prosenttiosuuksina ikäryhmissä 65-74- ja 75-84-vuotiaat (suora ikävakiointi, vakioväestönä Suomen 65-74-vuotiaat ja 75-84-vuotiaat vuonna 2007). Vaikeuksia päivittäistoiminnoissa kokeneiden koulutusryhmä- ja asuinalue-eroja testataan sukupuolittain logistisella regressioanalyysilla. Ensimmäisessä mallissa esitetään vastemuuttujien vaihtelu toisaalta koulutuksen, toisaalta kuntatyypin mukaan, kun ikä ja tutkimusjakso on vakioitu. Toisessa mallissa koulutus ja kuntatyyppi ovat samanaikaisesti mukana, ja lisäksi vakioidaan ikä ja tutkimusjakso. Mallien tuottamat ristitulosuhteet (odds ratio, OR) kuvaavat toimintakyvyn indikaattorien eroja koulutusryhmien ja kuntatyyppien välillä olettaen, että näiden väestöryhmien erot ovat olleet samanlaisia kaikilla tutkimusjaksoilla eli että kehitys on ollut samansuuntaista kaikissa ryhmissä. Tämän oletuksen paikkansapitävyyttä selvitettiin testaamalla tutkimusjakson ja koulutuksen sekä tutkimusjakson ja kuntatyypin välisen yhdysvaikutuksen tilastollinen merkitsevyys logistisen regressioanalyysin avulla. Täsmentävänä tarkasteluna selvitettiin lopuksi logistisen regressioanalyysin interaktiotestin avulla, onko ylempään koulutusryhmään kuuluvien 75-84-vuotiaiden naisten toimintakyvyn muutos vuosien 2001-2003 ja 2005-2007 välillä samanlainen pääkaupunkiseudulla kuin muualla Suomessa. Aineisto analysoitiin SPSS 15.0 for Windows -ohjelmalla.

Tulokset

Toimintakyvyssä koetut vaikeudet olivat 65- 74-vuotiailla eläkeikäisillä suhteellisen harvinaisia, ja ne olivat 1990- ja 2000 lukujen aikana vielä hieman vähentyneet nykyiseen alle 10 %:iin. Miesten ja naisten toimintakyvyssä ei tässä ikäryhmässä ollut juurikaan eroa (kuviot 1, 2 ja 3, Liitetaulukko 1 lehden internet-sivuilla artikkelin pdf-version liitteenä, www.laakarilehti.fi > Sisällysluettelot > 41/2010).

Vanhemmassa ikäryhmässä vaikeudet päivittäistoiminnoissa olivat yleisempiä kuin nuoremmassa, vaikkakin 75-84-vuotiaiden raportoimat vaikeudet olivat vähentyneet tutkimusjakson aikana. Miehistä noin 20 % koki vuosina 2005-2007 vaikeuksia ulkona liikkumisessa ja kevyissä kotitöissä ja 12 % pukeutumisessa ja riisuutumisessa. Naisilla ulkona liikkumisessa koetut vaikeudet olivat tässä ikäryhmässä yleisempiä kuin miehillä (27 %), mutta haasteita kevyissä kotitöissä ja pukeutumisessa tai riisuutumisessa ikäryhmän naiset kokivat yhtä usein kuin miehet (kuviot 1, 2 ja 3, Liitetaulukko 2 lehden internet-sivuilla artikkelin pdf-version liitteenä, www.laakarilehti.fi > Sisällysluettelot > 41/2010).

Korkeammin koulutettujen 65-74-vuotiaiden toimintakyky oli matalammin koulutettuja parempi kaikilla tarkastelluilla toimintakyvyn osoittimilla arvioituna. Erot näyttivät kuitenkin kaventuvan hieman 2000-luvun puolivälissä, mutta eivät tilastollisesti merkitsevästi (kuviot 1, 2 ja 3, Liitetaulukko 1).

Koulutusryhmittäiset toimintakyvyn erot olivat suuret 75-84-vuotiailla ennen 2000-luvun puoliväliä, jolloin naisten toimintakyvyn koulutusryhmäerot jokseenkin katosivat. Vuosina 2005-2007 yli kahdeksan vuotta koulutusta saaneiden naisten ryhmässä toimintakykyvaikeuksia kokeneiden osuus kasvoi voimakkaasti, ja tämän seurauksena eroja pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä kevyissä kotitöissä koetuissa vaikeuksissa ei enää ollut. Vanhemman ikäryhmän miehillä toimintakyvyn koulutusryhmäerot pysyivät kaikilla tarkastelluista osoittimista tutkimusjakson aikana jokseenkin yhtä suurina (kuviot 1, 2 ja 3, Liitetaulukot 1 ja 2).

Kuntatyypeittäisessä tarkastelussa 65-74-vuotiaiden toimintakyvyssä ei ollut suuria eroja. Pienissä kaupungeissa asuvilla miehillä oli 1990-luvun alkupuolella hieman enemmän toimintakykyyn liittyviä vaikeuksia kuin muissa ympäristöissä asuvilla, mutta erot tasoittuivat 2000-luvulle tultaessa. Saman ikäryhmän naisten toimintakyvyssä ei myöskään ollut merkittäviä eroja asuinkunnan tyypin mukaan. Toimintakyky parani hiukan tutkimusjakson aikana kaikilla asuinalueilla (kuviot 4, 5 ja 6, Liitetaulukko 1).

Vanhemmassa, 75-84-vuotiaiden ikäryhmässä eroja oli nähtävissä myös kuntatyypeittäin. Ulkona liikkumisessa vaikeuksia kokevien miesten osuuksissa ei ollut juurikaan eroja, mutta pukeutumisessa ja riisuutumisessa ja kevyissä kotitöissä vaikeuksia kokevia oli 2000-luvulla enemmän pienemmillä paikkakunnilla. Pääkaupunkiseudulla asuvien 75-84-vuotiaiden naisten toimintakyky oli parempi kuin muiden alueiden naisten 2000-luvun alkuun asti. Viimeisellä tutkimusjaksolla (vuosina 2005-2007) pääkaupunkiseudun vanhemman ikäryhmän naisten keskimääräinen toimintakyky kuitenkin heikkeni selvästi muiden alueiden tasolle tai jopa huonommaksi (kuviot 4, 5 ja 6, Liitetaulukko 2).

Logistisia malleja verrattaessa käy ilmi, että kuntatyypin vakioiminen ei juuri vaikuta koulutusryhmien välisiin suhteellisiin eroihin toimintakyvyn osoittimissa. Koulutus sen sijaan selittää merkittävän osan toimintakyvyn kuntatyypeittäisistä eroista, eikä tilastollisesti merkitseviä eroja ole enää, kun koulutus on otettu huomioon (Liitetaulukot 1 ja 2).

Korkeammin koulutettujen ja pääkaupunkiseudulla asuvien 75-84-vuotiaiden naisten toimintakyvyn kehitystä haluttiin tutkia tarkemmin, koska näissä osittain päällekkäisissä ryhmissä vaikeudet päivittäistoiminnoissa näyttivät lisääntyneen merkittävästi vuosien 2001- 2003 ja 2005-2007 välisenä aikana. Lisätarkastelussa selvitettiin, heijastiko vähintään 9 vuotta koulutusta saaneiden naisten toimintakyvyn heikkeneminen tutkimusjakson lopulla nimenomaan pääkaupunkiseudulla tapahtunutta muutosta.

Yhdysvaikutustestauksen perusteella 2000-luvulla tapahtunut koettujen vaikeuksien muutos ulkona liikkumisessa (p = 0,001), pukeutumisessa ja riisuutumisessa (p = 0,005) ja kevyissä kotitöissä (p = 0,009) oli pääkaupunkiseudun 75-84-vuotiailla korkeammin koulutetuilla naisilla erilainen kuin muualla Suomessa. Toimintakyvyn rajoituksia tässä ryhmässä raportoineiden osuus pääkaupunkiseudulla asuvista oli kasvanut selvästi 2000-luvun puolivälissä, kun taas muualla Suomessa osuus oli jokseenkin yhtä suuri kuin vuosina 2001-2003. Lisätarkastelun tulokset viittaavat siis siihen, että korkeammin koulutettujen 75-84-vuotiaiden naisten ryhmässä oli vaihtelua alueen mukaan siten, että toimintakyvyn heikkeneminen oli ominaista etenkin pääkaupunkiseudulla asuville. Tämä heijastuu myös koko maan tuloksiin koulutusryhmien välisten erojen kaventumisena ja katoamisena.

Pohdinta

Aiemmissa tutkimuksissa 65-84-vuotiaiden toimintakyvyn on todettu kohentuneen viime vuosikymmenien aikana (2,3,4,8). Tässä tutkimuksessa saadut tulokset osoittavat, että yleisesti myönteinen kehitys on jatkunut yhä 2000-luvun puolivälin jälkeen niin 65-74-vuotiaiden kuin 75-84-vuotiaidenkin ryhmässä. Matalammin koulutettujen suomalaisten on aiemmin todettu kokevan toimintakyvyn vajauksia useammin kuin korkeammin koulutettujen (4,8). Nyt saatujen tulosten perusteella eläkeikäisten toimintakyvyssä on edelleen koulutusryhmien välisiä eroja, mutta ne ovat 75-84-vuotiailla pääkaupunkiseudun naisilla hävinneet ylemmän koulutusryhmän toimintakyvyn heikennyttyä. Kevyissä kotitöissä sekä pukeutumisessa ja riisuutumisessa vaikeuksia kokeneiden koulutusryhmittäinen on ero koko maan tasolla kaventunut tilastollisesti merkitsevästi, ja ulkona liikkumisen vaikeuksissa tulos on suuntaa-antava. Miehillä vastaavanlaista muutosta ei ole havaittavissa. Nuoremmassa, 65-74-vuotiaiden ikäryhmässä koulutusryhmien välinen ero tarkastelluissa toimintakyvyn osoittimissa on enää pieni, mutta yhdysvaikutustestien perusteella erojen kaventuminen ei ole tilastollisesti merkitsevä.

Yleinen koulutustaso on parantunut selvästi tutkimusjakson aikana (13). Korkeammin koulutettujen entistä suurempi osuus eläkeikäisistä ja vähemmän koulutettujen ryhmän yhä suurempi valikoituminen ei kuitenkaan vaikuttanut saatuihin tuloksiin vanhempien naisten koulutusryhmäerojen kaventumisesta. Mikäli yleisen koulutustason parantuminen olisi merkittävästi selittänyt toimintakyvyn koulutuserojen kaventumista, olisi ollut odotettavaa, että alle kahdeksan vuotta koulutusta saaneiden toimintakyky ei olisi jatkanut kohentumistaan. Toimintakyky kuitenkin parani matalammin koulutetussa ryhmässä edelleen myös vuosina 2005-2007.

Korkeammin koulutettujen 75-84-vuotiaiden naisten fyysisen toimintakyvyn selvä heikentyminen 2000-luvun puolivälissä selittyi pääosin pääkaupunkiseudulla asuvien vähintään 9 vuotta koulutusta saaneiden naisten toimintakyvyn muutoksella. Voidaan kysyä, onko kyseessä todellinen arjen suoriutumisessa näkyvä toimintakyvyn heikkeneminen vai liittyykö muutos esimerkiksi siihen, että aiempaa suurempi osuus toimintakyvyn vajeista kärsivistä tähän ryhmään kuuluvista naisista saavuttaa korkean iän ja asuu pitempään kotona. Vastaajien omien toimintakykyyn kohdistuvien odotusten muutosta, valikoivaa katoa tai puhdasta sattumaa ei myöskään voi sulkea pois. Mikä merkitys voisi olla ympäristön muutoksilla: onko erityisesti korkeammin koulutettujen pääkaupunkiseudun naisten itsenäinen asuminen muuttunut entistä haastavammaksi? Onko kyseessä vain tilapäinen poikkeus yleisestä trendistä vai heijastaako havainto pysyvämpää muutosta? Toimintakyvyn kehitystä on erittäin tärkeää seurata myös jatkossa, ja täsmällisiä syitä mahdollisesti havaittuihin muutoksiin olisi tarpeen tutkia.

Eri alueilla asuvien 65-74-vuotiaiden miesten ja naisten toimintakyky ei juuri eronnut, mutta 75-84-vuotiaiden miesten toimintakyky on ollut 2000-luvulla suuremmilla paikkakunnilla parempi kuin pienemmillä, ja saman ikäryhmän naisten toimintakyky oli 2000-luvun puoliväliin asti pääkaupunkiseudulla parempi kuin muualla Suomessa. Toisin kuin elintapojen tarkastelussa (13), toimintakyvyn kuntatyypeittäiset erot pienentyivät selvästi, kun koulutuksen vaikutus otettiin huomioon, eikä tämän jälkeen toimintakyvyn missään osoittimessa esiintynyt eroa kuntatyypeittäin. Havainto ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että ne kunnat, joissa matalammin koulutettuja eläkeikäisiä on paljon, joutuvat sijoittamaan muita enemmän varoja heidän palveluihinsa.

Päivittäistoiminnoissa vaikeuksia kokevien osuus koko 65-84-vuotiaassa väestössä lienee tutkimuksessa saatuja lukuja hieman suurempi, koska tutkimuksen perusjoukossa ei ole mukana laitoksissa pysyvästi asuva väestö. EVTK-aineiston noin 20 %:n vastauskatoa ei ole tutkittu, ja todennäköisesti kyselyyn vastaamattomissa on yliedustus päivittäistoiminnoissa vaikeuksia kokevia (14,15).

Elintavat ovat keskeinen toimintakykyyn yhteydessä oleva tekijä, johon on mahdollista vaikuttaa. Esimerkiksi toimistotyöntekijöiden paremman toimintakyvyn on todettu selittyvän osittain terveellisemmillä elintavoilla (16) ja matalammin koulutetuilla yleisempiä liikkumiskyvyn vajeita on selitetty raskaammalla fyysisellä kuormituksella työelämässä sekä sairauksilla ja elintavoilla (9). Eläkeikäisen väestön toimintakyvyn kohentumiseen vaikuttavat kuitenkin useat yhteen kietoutuvat taloudelliset, sosiaaliset sekä terveyteen ja sairauksien hoitoon liittyvät tekijät (17).

Eläkeikäisten toimintakyvyn suotuisa kehitys mahdollistaa yhä useammalle ja yhä myöhemmälle iälle jatkuvan itsenäisen selviytymisen kotona ja myös helpottaa väestön ikääntyessä sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuuteen ja kustannuksiin syntyvää painetta (18). Eläkeikäisten suomalaisten toimintakyvyn kokonaisvaltaiseen edistämiseen ja sosioekonomisten erojen kaventamiseen tulisikin kiinnittää yhä enemmän huomiota, etenkin kun eliniän jatkuvasti pidentyessä yli 90-vuotiaiden toimintakyky ei kuitenkaan näytä parantuneen samaan tapaan kuin nuorempien eläkeikäisten (7). Ikäihmisten asumista, liikkumista ja sosiaalista osallistumista tukeviin ratkaisuihin, toimivaan terveyden- ja sairaudenhoitoon ja hoivaan panostaminen sekä terveyttä edistävien elintapojen omaksumiseen ja ylläpitoon kannustaminen maksavat itsensä takaisin ja lisäävät merkittävästi hyvinvointia.

Tästä asiasta tiedettiin

- Eläkeikäisten toimintakyky on kohentunut merkittävästi viime vuosikymmeninä.

- Toimintakyvyssä on kuitenkin sosioekonomisia eroja.

Tämä tutkimus opetti

- Eläkeikäisen väestön toimintakyvyn suotuisa kehitys jatkui 2000-luvulla.

- Koulutusryhmien väliset toimintakyvyn erot olivat vanhemmissa ikäluokissa (75-84 v) suuremmat kuin nuoremmissa (65-74 v).

- Koulutusryhmien väliset erot 75-84-vuotiailla naisilla miltei katosivat 2000-luvulla, kun toimintakyvyn vajeita kokeneiden korkeammin koulutettujen naisten osuus kasvoi pääkaupunkiseudulla. Korkeammin koulutetuilla 75-84-vuotiailla miehillä toimintakyky oli edelleen parempi kuin matalammin koulutetuilla ikätovereilla.

- Kuntatyypeittäisessä tarkastelussa eläkeikäisen väestön toimintakyvyn pienet erot heijastavat pitkälti asuinalueiden koulutusrakenteiden eroja.