Kuinka sairaalassa suojaudutaan tappajabakteerilta?
Hypoteesit ja niiden testaus
Tulin sairaalan ensiapuosastolle kolmatta päivää jatkuvan ripulin ja tuskallisten vatsakipujen takia. Ensiavussa minulle sanottiin, että minut otetaan sairaalaan sisään, koska tulehdusarvoni on 150 ja minulla on ilmeisesti jokin bakteeritulehdus suolistossa. Minut laitetaan eristyshuoneeseen.
Eristyshuone oli tavallinen viihtyisä sairaalahuone valkoisine seinineen, siellä oli vain yksi sänky, kaksi sinistä muovituolia ja sängyn vieressä yöpöytä. Minulla olisi lisäksi hiven ylellisyyttä: oma wc!
Minulle kerrottiin, että eristyshuoneessa hoitajat käyttävät turva-asua ja käyvät paikalla vain välttämättömiä hoitotoimenpiteitä tekemässä. Mutta sängyn vieressä on kello, jota voin soittaa, aina kun on tarpeellista.
Seuraavana aamupäivänä sisään saapui yhtä aikaa kaksi täyteen varustukseen pukeutunutta olentoa. Pidempi näytti mieheltä, joten arvelin hänet lääkäriksi. Heillä oli vihreät paperikaavut, käsineet ja kasvojen edessä maski. Aloin kutsua tätä varustusta nimellä "täysi kuuvarustus". Koko systeemi oli ikään kuin tilanne avaruudessa. Huone oli kuumaisema ja huoneen eteinen oli kuun ja avaruusaluksen välinen painekammio. Kun avaruusolennot tulivat kuuhun, heidän piti joka kerta pukeutua kuuasuun, voidakseen työskennellä hetken kuun maisemassa.
Lääkäri sanoi: "Me olemme pukeutuneet tällaisiin asuihin, koska teillä on vakava sairaus ja näin estetään sairauden leviäminen osastolle. Olette varmaan lukenut lehdistä niin sanotusta tappajabakteerista." Olinko lukenut! Olin lukenut monta otsikkoa siitä, miten tappajabakteeri oli tappanut sairaalan huonokuntoisia potilaita.
Ymmärsin välittömästi, että eristys ei ollut avaruusleikkiä vaan totista totta. Ja nyt minä olin tuonut tuon kyseisen bakteerin tähän sairaalaan. Tajusin syvästi, että on olemassa sellainen mahdollisuus, että jos eristys ei toimi, luen parin viikon päästä lehdestä otsikon: "Tappajabakteeri tappoi kaksi vanhusta kaupunkimme sairaalassa"
Olin niin järkyttynyt, että yritin vielä viimeistä keinoa ja sanoin: "Mutta onhan vielä toivoa, että se onkin salmonella" Lääkäri ymmärsi lauseeni vitsinä ja naurahti: "Niin, voihan sitä aina toivoa salmonellaa"
Eristämisen toimiminen oli minulle todella tärkeää. Aloin heti tarkkailla, miten se toimii. Mutta systeemi olikin paljon monimutkaisempi kuin olin ensin kuvitellut. Tämä ei toiminutkaan kuumaiseman tavoin, sillä kaikilla ei ollut sisään tullessaan koko kuuasua. Kuussa he olisivat välittömästi saaneet surmansa, täällä oli joku toinen logiikka.
Huomasin, että suojavarusteita käytettiin erilaisina yhdistelminä: 1) nk. täysi kuuvarustus, johon kuului vihreä kaapu, maski ja käsineet 2) täysi varustus ilman maskia 3) käsineet ja maski 3) vain käsineet 4) ei mitään varustusta. Vasta kolmannen päivän iltana, jolloin aloin viettää aikaa makaamisen sijaan istualtani havaitsin, että pukuun kuuluvat myös sinisestä muovista tehdyt avaruuskengät.
Huomasin myös, että varustuksen riisumisessa oli kaksi tapaa. Joko varustus riisuttiin huoneen puolella ja laitettiin huoneen puolella oven vieressä olevaan roskalaatikkoon ja sen jälkeen livahdettiin nopeasti painekammioon. Toinen vaihtoehto oli se, että varustus riisuttiin painekammiossa. En saanut selville syytä eri tapoihin, mutta mielestäni kaikki riisuivat varustuksensa, vaikka asian tarkkailua hankaloitti se, että huoneen ja painekammion välillä oli vain kapea pieni ikkuna.
Vierailijoiden sopiva varustus jäi epäselväksi. Kun mieheni tuli ensimmäisen kerran, hän kertoi menneensä hoitajien huoneeseen ja kysyneensä, miten tulee pukeutua. Toiset hoitajat olivat sanoneet, ettei tarvitse mitään suoja-asua, toiset taas olivat sitä mieltä, että tarvitsee jotain.
Mieheni kävi siis koko ajan luonani ilman mitään suoja-asua. Toisena päivänä pyysin miestäni lukemaan, mitä lukee siinä lapussa, joka on teipattu huoneeni oveen huoneen puolelle. Siinä luki: "Jos vierailija on pukeutunut suoja-asuun, hänen on muistettava riisua se ennen kuin poistuu huoneesta, muuten eristys ei pidä." Lappusen merkitys ei meille selvinnyt.
Kun tarkkailin erilaisia työtehtäviä tekeviä, minusta näytti siltä, että samaakin työtä tekevillä oli milloin mikäkin varustus. Vai olinko liian epätarkka? Olin kuumeinen enkä aina ollut ihan varma, oliko tippapullon vaihtaja viimeksi ollut juuri tuossa varustuksessa.
Loogisesti asiaa ajatellen päättelin, että varustuksen täytyy riippua siitä, kuinka suuri on todennäköisyys sille, että työntekijä joutuu kosketuksiin suolistossani olevan tappajabakteerin kanssa. Kaikkein vaarallisin työ on luonnollisesti siivoojalla, joten hänellä täytyy olla täysvarustus.
Viimein sain mahdollisuuden testata tätä ensimmäistä hypoteesiani, kun siivooja saapui. Mutta hänellä olikin täysvarustus ilman maskia. Olin niin hämmästynyt, että huudahdin ääneen: "Teillä ei ole maskia". Siivooja vastasi: "Voi, minä en huomannut. Minä en tule niin lähelle." Hän sanoi tämän juuri, kun tuli aivan sänkyni viereen vaihtaakseen pienen roskapussini. Itse asiassa hänen kasvonsa tulivat niin lähelle kasvojani, että minun oli pakko kääntää pääni toiseen suuntaan.
Sitten siivooja jatkoi työtään, pesi WC:n ja lattian ja lähti. Eteisessä hän vielä avasi oven ja osoitti oven toiselle puolelle liimattua lappua ja sanoi: "Vain jos tulee roiskeita." Olin ihmeissäni. Roiskeita? Hän oli juuri pessyt WC-istuimen veden kuohuessa roiskeina.
Jos roiskeet eivät tarkoita WC:n mahdollisia roiskeita, niiden täytyy tarkoittaa veriroiskeita. Täysvarustus tarvitaan siis silloin, kun tulee tai voi tulla veriroiskeita. Tätä hypoteesia tuki se, että muistin varmasti aamuisen verenottajan käyttäneen täysvarustusta. Ainakin yhden periaatteen olin siis saanut selville.
Seuraavana aamuna olin vielä puoliunessa, kun uusi verenottaja saapui. Järkytyin, sillä näin hänen kasvonsa. Eikä hänellä ollut edes kaapua! Huudahdin: "Miksi teillä ei ole suojavarustusta?" Hän vastasi: "Onhan minulla nämä hanskat. Ne riittävät, sillä en koske potilaisiin muuten kuin käsin." Kysyin: "Miksi eilisellä samaa työtä tekevällä oli koko suoja-asu?" Hän vastasi: "Se on kai sellainen henkilökohtainen kysymys." Hämmästyin todella, että hän vastasi näin. Siksi yritin vielä: "Eikö sen suojavarustuksen tarkoitus ole estää tappajabakteeria pääsemästä toisiin potilaisiin." Hän vastasi reippaasti: "Niin juuri, siksi minulla on nämä hanskat."
Olin ihan puulla päähän lyöty. En millään tahtonut ymmärtää hänen sanojaan. Ainoa johtopäätös oli täysin järjetön. Oli kaksi periaatetta: ensiksi oli kyse siitä, millä ruumiinosalla potilasta kosketetaan ja toiseksi miten itse haluaa tai viitsii tehdä.
Jos periaate oli tämä, olin aikamoisessa pulassa. Oli aivan päivänselvää, että tuolla periaatteella eristys vuotaa kuin seula. Sitten KUN lukisin lehdestä, että kaupunkimme sairaalassa on kaksi vanhusta kuollut tappajabakteeriin, ainoa lohdutukseni olisi, jos en olisi itse kutsunut huoneeseeni ketään. Soittokellon käyttö loppuisi nyt.
Seuraavana päivänä kuume alkoi laskea ja samalla alkoi tuntua siltä, että henkilökohtainen kysymys ei kerta kaikkiaan voi olla todellinen periaate. Päätin kysyä asiaa aivan suoraan. Tilaisuus tuli, kun sairaanhoitaja vaihtoi poikkilakanaa. Tällä hoitajalla oli kokovarustus.
Kysyin häneltä: "Mikä on se periaate, jonka mukaan täällä työskentelevillä on erilaisia suojavarustuksia? Kaikilla kun ei ole koko asua." Hän vastasi: "Se on vähän sen mukaan, kuinka paljon täällä tehdään. Ja sitten jos on enemmän varustautunut, eihän siitä mitään haittaa ole."
Ensimmäinen vastaus, joka tuntui järkevältä. Kukin hoitaja arvioi siis ovella sen, mitä hän tulee tekemään. Jos tullaan tekemään paljon, laitetaan enemmän varustetta, jos tehdään nopea pikku juttu, laitetaan vähemmän. Näkemäni epäloogisuus johtuu siitä, että joku haluaa kuitenkin laittaa tarvittavaa minimiä enemmän.
Valtava paino putosi sydämeltäni. Ihan niin huono eristys ei ollut, kuin olin ajatellut. Heikko kohta oli vielä se, että vaikka hoitaja arvioi tekevänsä pikkujutun, saattoihan tilanne muuttua huoneen sisällä.
Näin kävi, kun iltahoitaja pisti päänsä ovesta ja pyysi, että laittaisin kuumemittarin kainalooni. Tietenkin olin valmis niin tekemään, mutta voimani eivät riittäneet mittarin lukeman alas lyömiseen. Silloin hoitaja tuli huoneeseen kokonaan ilman varustusta, löi mittarin alas ja antoi sen käteeni, jolloin paljaat kätemme varovaisuudestani huolimatta koskettivat toisiaan.
Vaikka minulla välillä oli kova jano tai tarvitsin apua pukeutumisessa, en edelleenkään uskaltanut missään tapauksessa kutsua hoitajia huoneeseeni.
Viidennen päivän aamuna hoitaja tuli sisään ja sanoi, että hänellä on asiaa. Bakteeriviljelyn tulos oli tullut ja se osoitti, että minulla ei ollutkaan tappajabakteeria vaan salmonella. Salmonella sittenkin!
Olin niin riemuissani, etten pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että ne kaksi mummoa saivat parantua rauhassa osastollaan, he eivät kuolisi tappajabakteeriin, jonka minä olin tuonut sairaalaan. Minun ei koskaan tarvitsisi nähdä sitä otsikkoa sanomalehdessä! Soitin miehelleni. Ristin käteni ja kiitin Jumalaa salmonellasta. Viimeisestä toivosta!
