Psykoosipotilaiden sekä heidän omaistensa ja hoitajiensa näkemys tahdosta riippumattomasta psykiatrisesta hoidosta

Tahdosta riippumatonta psykiatrista hoitoa perustellaan potilaan parhaalla (hoidon tarve ja vaarallisuus itselleen) ja yhteisön parhaalla (vaarallisuus muille). Mielenterveystyön kansainväliset suuntaukset ovat nykyään kohti suurempaa potilaan itsemääräämisoikeutta ja kohti psyykkisistä häiriöistä kärsivien parempaa integroitumista yhteiskuntaan.

Mielenterveyslakien kehitys eri länsimaissa on heijastellut pyrkimystä potilaiden siviilioikeuksien, nimenomaan vapausoikeuksien kunnioittamiseen (1,2,3,4). Vapausoikeuksien kiihkeimmät puolustajat ovat syyttäneet psykiatriaa vallankäytöstä (5,6). Toisaalta on esitetty, että vapausoikeuksien puolustaminen johtaa potilaiden heitteillejättöön, kun vaikeimmin häiriintyneet eivät pysty huolehtimaan itsestään (7,8,9). Tahdosta riippumattoman hoidon puolustajat ovat vedonneet potilaan oikeuteen saada hoitoa. Keskustelu on ollut kiihkeää erityisesti USA:ssa, jossa eri osavaltiot ovat muuttaneet lainsäädäntöään ensin pakkohoidon kriteereitä tiukentavaan, mutta myöhemmin myös uudelleen pakkohoitoa laajemmin sallivaan suuntaan (10,11,2).

Yhteisymmärrystä vapausoikeuksia puolustavien (civil rights approach) ja oikeutta hoitoon korostavien (medical rights approach) ryhmien välillä on vaikea saavuttaa, koska ne nojaavat erilaisiin vapauskäsityksiin. Hoidon saamisesta huolta kantavat näkevät vapauden ensisijaisesti vapautena sairaudesta; fyysinen vapaus psyykkisen sairauden vankina on heille arvotonta. Vapausoikeuksien puolustajille taas oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen ei kestä tulkintoja, mikään arvo ei ole painavampi kuin vapaus (12,13). Ainoa hyväksyttävä syy vapauden riistämiseen yksilöltä on estää muiden vahingoittaminen (14), ja lukuun ottamatta kiihkeintä äärilaitaa vapausoikeuksia korostavat hyväksyvät tahdosta riippumattoman hoidon mielisairauden aiheuttaman vaarallisuuden takia.

Tahdosta riippumattoman hoidon ongelmaan liittyy oleellisesti myös keskustelu siitä, kuka tästä päättää. Vapausoikeuksien puolustajat vaativat, että päätös tehdään oikeudessa, hoidon saamisesta huolestuneet taas näkevät asian lääketieteellisenä ongelmana, josta päätetään terveydenhuollossa. Lääkäreitä on syytetty väärinkäytöksistä ja vallanhalusta, mutta myös juristien kompetenssia arvioida sairautta ja sen hoidon tarvetta on vahvasti epäilty (5,6,15,16,17,18,2).

Lainsäädäntö heijastelee kulttuurisia arvostuksia ja vaikuttaa puolestaan yleiseen mielipiteeseen. Keskustelua tahdosta riippumattomasta hoidosta käydään yleensä teoreettisista lähtökohdista. Tässä tutkimuksessa on pyritty kartoittamaan, millaisia mielipiteitä ja arvostuksia tahdosta riippumattoman hoidon suhteen on potilailla, jotka joutuvat tai saattavat joutua tahdosta riippumattomaan hoitoon, heidän omaisillaan, ja heitä hoitavalla henkilökunnalla.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineistona oli 100 peräkkäistä Tampereen yliopistollisen sairaalan psykiatrian klinikkaan hoitoon otettua psykoosipotilasta, jokaisen omahoitaja ja jos mahdollista myös potilaan lähiomainen. Potilaat olivat tulleet sairaalaan satunnaisina viikkoina syksyllä 1990, keväällä 1991 ja kesällä 1992. He olivat entisen Pohjois-Hämeen mielisairaanhoitopiirin kuntien asukkaita ja iältään 15-64-vuotiaita. Dia-gnoosiksi voitiin käytössä olevan tautiluokituksen (1987) määritelmien mukaisesti asettaa funktionaalinen psykoosi. Kyseinen sairaalahoitojakso kesti vähintään kaksi viikkoa. Potilaat olivat joko MI-lähetteellä tulleita, välittömästi tarkkailuun asetettuja ja tahdosta riippumattomaan hoitoon otettuja tai kokonaan vapaaehtoisia, siis tavallisella lähetteellä tai ilman lähetettä sairaalaan tulleita, jotka haastatteluajankohtana olivat edelleen vapaaehtoisesti sairaalassa. Mikäli potilas suostui, hänen nimeämänsä lähiomainen pyydettiin mukaan tutkimukseen. Omahoitajia pyydettiin osallistumaan potilaan osallistumisesta riippumatta.

Potilaita ja omaisia haastateltiin strukturoidun haastattelulomakkeen avulla henkilökohtaisesti kaksi kertaa, ensin sairaalahoidon aikana kahden viikon kuluttua hoidon alusta ja toisen kerran noin puoli vuotta sairaalahoidon päättymisen jälkeen. Omahoitajille jätettiin kyselylomake, kun potilasta oli tavattu.

Tutkimus on osa laajempaa tahdosta riippumatonta hoitoa käsittelevää tutkimusta, joten haastattelut sisälsivät kysymyksiä paitsi tahdosta riippumattomasta hoidosta periaatteessa myös potilaiden ajankohtaisesta hoidosta, aiemmasta hoidosta, hoitoa ja sen tulosta koskevista odotuksista sekä potilaiden ja omaisten kokemuksista psykiatrisista hoitojärjestelmistä. Omahoitajia pyydettiin myös arvioimaan potilaansa hoidontarvetta, ennustetta ja hoidon sisältöä. Erityisen kiinnostuksen kohteena oli pakon käyttö.

Kaikki haastattelut teki sama tutkija, joka siihen aikaan oli riippumaton Tampereen yliopistollisesta sairaalasta. Osallistuminen oli vapaaehtoista ja tietojen käsittely luottamuksellista, eikä osallistuminen tai kieltäytyminen vaikuttanut hoitoon. Haastattelut suoritettiin potilaiden ja omaisten suullisella suostumuksella sen jälkeen, kun luottamus- ja riippumattomuusasioista oli huolellisesti keskusteltu. Omahoitajien lomake jätettiin osastolle, ja hoitajat saattoivat rauhassa harkita osallistumistaan ja palauttaa nimettömän lomakkeen postissa.

Aineisto käsiteltiin tilastollisesti khin neliö- ja t-testeillä. Monimuuttuja-analyyseissä käytettiin logistista regressiota. Ellei toisin mainita, tekstissä esitetyt ryhmien väliset erot ovat merkitseviä vahintään tasolla p < 0,05.

Potilasaineiston tarkastelussa monimuuttuja-analyyseissä käytettiin riippumattomina muuttujina seuraavia: sukupuoli, ikä (18-35/36-44/45-64), siviilisääty (naimisissa/ei naimisissa), asuminen (yksin/perheen kanssa/asuntolassa, kuntoutuskodissa tms.), sosiaaliluokka (I-II/ III-IV) ja työllisyys (työelämässä/ei työelämässä) sekä laillinen asema (vapaaehtoisessa hoidossa/tahdosta riippumattomassa hoidossa). Koska siviilisääty ja sosiaaliluokka osittautuivat merkityksettömiksi, muuttujien määrää vähennettiin poistamalla ne analyyseistä, ja artikkelissa esitetyt tulokset perustuvat karsittuun malliin.

Omaisten osalta monimuuttuja-analyyseissä testattiin omaisen ja potilaan sukupuolen, vastaajan iän, sukulaisuussuhteen (vanhempi/puoliso/muu) ja potilaan kanssa yhdessä asumisen yhteyksiä asenteisiin. Omahoitajien taustana testattiin vastaajan sukupuolen= 24/25-34/35-44/45-54 55 <=), koulutuksen (msh/esh/muu) ja työkokemuksen (< 1 vuosi/1-5 vuotta/5-10 vuotta/> 10 vuotta) merkitystä.

Tilastolliset analyysit tehtiin spssx- ja bmdp- ohjelmistoilla.

TULOKSET

Osallistuminen

Potilaiden ja heidän omaistensa osallistuminen tutkimukseen ilmenee taulukoista 1 ja 2.

Otoksen potilaiden ikä oli keskimäärin 41 vuotta (20-46, SD 11,3,). Naisia oli 52. Potilaista 32 oli naimisissa, 53 naimattomia ja 15 eronneita tai leskiä. Yksin asui 34, perheen kanssa 53 ja laitoksessa tai asuntolassa 13. Potilaiden peruskoulutus oli yleisimmin peruskoulu tai vähemmän. Akateeminen koulutus oli vain 6:lla ja keskiasteen tutkinto 10:llä. Valtaosa (86/100) kuului kahteen alimpaan sosiaaliluokkaan. Potilaista 55 oli pakkohoidossa ja 45 vapaaehtoisessa. Vain neljä potilasta oli tullut psykiatriseen hoitoon ensi kertaa. Pakkohoidossa ja vapaaehtoisessa hoidossa olevien potilaiden taustat eivät eronneet. Tutkimuksesta kieltäytyneet poikkesivat osallistuneista sikäli, että kieltäytyneissä oli enemmän naisia (9/13 vs 43/87) ja pakkohoidossa olevia (10/13 vs 45/87). Kieltäytyneiden sairauskertomuksista löytyi myös useammin vähintään kaksi erilaista diagnoosia (8/13 vs 17/87).

Potilaiden taustan ja häiriön mukainen jakauma vastasi neljää aikaisempaa suomalaista sairaalahoidossa olevien psykoosipotilaiden aineistoa (19,20, 21,22).

Potilaista 44 salli omaiskontaktin, ja näistä omaisista 35:ttä haastateltiin (taulukko 2). Haastatelluista omaisista suurin osa oli naisia (23/35). 15/35 oli potilaan vanhempia, 17/35 avio- tai avopuolisoita. 20/35 asui potilaan kanssa. Suurin osa omaisista (27/35) kuului kahteen alimpaa sosiaaliluokkaan. 24/35 oli työelämässä.

Omahoitajista 97 sadasta osallistui tutkimukseen. Näistä 45 oli naisia. Yli puolet (53/97) oli 24-35-vuotiaita, neljännes (26/97) 35-44-vuotiaita. Suurin osa (73/97) oli mielenterveyshoitajia/mielisairaanhoitajia. 61:llä oli 1-10 vuoden työkokemus, 31:llä yli 10 vuoden ja 4:llä alle vuoden.

Tahdosta riippumatonta hoitoa ja sen perusteluita koskevat mielipiteet

Suurin osa potilaista, hoitajista ja omaisista hyväksyi tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden (taulukko 3).

Potilaiden mielipide oli seurannassa muuttunut hyväksyvämmäksi verrattuna sairaalahoidon aikana ilmoitettuun. Molempiin haastatteluihin osallistuneista 9 oli sairaalassa pitänyt pakkohoitoa tarpeettomana, ja heistä 5 hyväksyi sen seurannassa. Epävarmoista 3/4 oli muuttunut myönteisiksi.

Potilaiden, omaisten ja henkilökunnan hyväksymät pakkohoidon perusteet on koottu taulukoihin 4 ja 5. Kolme neljäsosaa potilaista, yhdeksän kymmenesosaa omaisista ja lähes kaikki henkilökunnasta hyväksyivät potilaan etuun tähtäävät perusteet, neljä viidesosaa potilaista, yhdeksän kymmenesosaa omaisista ja neljä viidesosaa omahoitajista yhteisön etuun pohjaavat perusteet.

Potilaista kolmannes (18/53) piti pakon käyttöä psykiatrisessa hoidossa liiallisena, omaisista kymmenesosa (3/31). 9/53 potilasta arveli pakkoa käytettävän asiallisesti, 8/53 piti pakon käyttöä liian varovaisena. Omaisista yli neljännes (9/31) piti pakon käyttöä sopivana, lähes neljännes (7/31) liian varovaisena. Loput vastaajat olivat epävarmoja.

Kenen pitäisi päättää pakkohoidosta?

Kaikki tutkitut ryhmät halusivat antaa lääkäreiden päättää tahdosta riippumattomasta hoidosta: henkilökunnasta lähes kaikki (89/95), omaisista yhdeksän kymmenesosaa (28/32) ja potilaista kolme neljännestä (42/56) oli tätä mieltä. Potilaista kaksi viidestä (22/55) ja omaisista kolme viidesta (18/30) halusi, että omaiset(kin) saisivat päättää siitä, mutta henkilökunnasta vain 11/87 halusi antaa omaisille valtaa asiassa. Vain harvat halusivat siirtää päätöksen juristeille: eniten lakiasiantuntijoiden päätösvaltaa kannattivat potilaat, joista kymmemesosa (6/56) oli tällä kannalla, kun taas yli kaksi kolmasosaa omahoitajista (59/84), yli neljä viidesosaa (26/31) omaisista ja neljä viidesosaa potilaista (45/56) nimenomaan vastusti pakkohoitopäätösten siirtämistä juristeille.

Ryhmien sisäinen yksimielisyys

Potilaiden mielipiteet eivät eronneet sosiodemografisen taustan mukaan, eikä potilaiden laillinen asema indeksihoidon aikana heijastunut heidän mielipiteissään tahdosta riippumattomasta hoidosta. Potilaiden ja heidän omaistensa asenteet pakkohoitoon eivät olleet yhteydessä toisiinsa. Omaisten asenteet eivät liioin eronneet taustan, potilaan kanssa asumisen tai sukulaisuussuhteen mukaan. Omahoitajat olivat yksimielisiä riippumatta sukupuolesta, iästä, työkokemuksesta tai koulutuksesta.

POHDINTA

Tutkimuksessa tarkasteltiin satunnaisina ajanjaksoina peräkkäin sairaalaan otettujen psykoosipotilaiden mielipiteitä. Tulosten yleistettävyyttä saattaa heikentää tutkitun otoksen pienehkö koko. Lisäksi tästä puuttuvat lyhyen aikaa sairaalahoidossa olleiden mielipiteet. Saattaa olla, että lyhyen aikaa viipyvät suhtautuvat sairaalahoitoon yleensä vastahakoisemmin, ja kenties heidän asenteensa pakkohoitoa kohtaan on erilainen kuin tässä tutkittujen. Toisaalta potilaat vastasivat taustaltaan aikaisempia suomalaisia psykoosipotilasaineistoja. Tulosten yleistettävyyttä parantaa myös se, että mukaan otettiin peräkkäisiä potilaita satunnaisina ajanjaksoina, jotka sijoittuivat eri vuodenaikoihin. Lisäksi potilaiden osallistumisprosentti oli hyvä. Näin ollen voidaan olettaa, että näiden potilaiden mielipiteet edustavat psykoosin takia sairaalassa hoidettavien potilaiden mielipiteitä yleensä, siis niiden ajatuksia, joilla on suurin riski joutua pakkotoimenpiteiden kohteeksi.

Omaisten osalta tuloksiin tulee suhtautua varauksellisemmin, sillä kato oli huomattava. Saattaa olla, että potilaiden kiellon takia jäivät tavoittamatta ne omaiset, joiden suhde potilaaseen on erityisen ristiriitainen, ja aineistoon kenties tulivat mukaan kaikkein sopuisimmat omaiset, joiden mielipiteet ehkä ovat eniten valitsevan järjestelmän puolella. Toisaalta on myös mahdollista, että tutkimuksesta pois jääneet omaiset edustavat niitä, jotka kaikkein mieluiten toivovat yhteiskunnan tavalla tai toisella, vaikkapa pakolla, huolehtivan vaikeista mielenterveyshäiriöistä kärsivien hoidon kriittisimmistä tilanteista.

Omahoitajien osallistumisprosentti oli erinomainen. Saattaa kuitenkin olla, että joku hoitaja on vastannut useammin kuin kerran eri potilaiden omahoitajan roolissa. Tätä ei voitu välttää, koska haluttiin taata osallistuvien hoitajien anonymiteetti.

Potilaiden, omaisten ja henkilökunnan ajatuksia pakkohoidosta on aikaisemmin tutkittu varsin vähän. Candefjord (23) totesi, että noin neljä viidesosaa sekä tahdosta riippumatta että vapaaehtoisesti hoidetuista potilaista hyväksyi periaatteessa tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden. Simonsenin (24) tutkimuksessa Tanskassa vain viisi pakkohoitoon otettua 43:sta vastusti kokonaan tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuutta. Toisessa tanskalaisessa tutkimuksessa 64 % pakkohoitoon joutuneista piti tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuutta suotavana (25). Persson ym. (26) kysyivät potilaiden mielipidettä "kaappauksesta" (vapaaehtoisena alkaneen sairaalahoidon muuttamisesta pakkohoidoksi). 74 % potilaista hyväksyi mahdollisuuden pidättää sairaalassa vapaaehtoisesti sisäänkirjoitettu potilas, itse "kaapatuista" peräti 80 %.

Toews työtovereineen (27) tutki potilaiden kokemuksia hoitoonotosta tahdosta riippumatta ja he kysyivät myös, kenen siitä pitäisi päättää. Potilaista 48 % piti lääkäreitä sopivimpina, ja 14 % ehdotti juristia. Myös Conlonin ja työtovereiden (28) pienehkössä ensikertalaisaineistossa valtaosa tahdosta riippumatta hoitoon otetuista piti mielenterveysalan ammattilaisia sopivimpina päättämään pakkohoidosta. Yhtenevästi Candefjord (23) totesi, että valtaosa potilaista halusi antaa päätösvallan lääkäreille, mielellään yhteistyössä muiden mielenterveysalan ammattilaisten ja omaistenkin kanssa, ja vain 4 % halusi päätösten siirtyvän juristeille.

Omaisten mielipidettä pakkohoidosta on yleensä kysytty suhteessa oman perheenjäsenen hoitoon. Omaiset ovat halunneet pakkohoitoon ottoa pikemmin helpotettavaksi kuin rajoitettavaksi (29,30,31).

Kjellin ja Nilstun (4) tutkivat Ruotsissa potilaiden, omaisten ja henkilökunnan asenteita tahdosta riippumattomaan hoitoon. Vapaaehtoisista potilaista noin puolet ja tahdostaan riippumatta hoidetuista noin 40 % hyväksyi tahdosta riippumattoman hoidon hoidontarpeen takia, kolmannes ja neljännes vastaavasti siksi, että potilas on vaarallinen itselleen, ja noin 40 % molemmista ryhmistä siksi, että potilas on vaarallinen muille. Omaisista 80-90 % hyväksyi pakkohoidon perusteeksi hoidontarvekriteerin, lähes 90 % vaarallisuuden itselle ja noin 60 % vaarallisuuden muille. Henkilökunnasta noin 90 % piti hoidontarvetta tärkeänä pakkohoidon kriteerinä, suunnilleen yhtä moni hyväksyi vaarallisuuden itselle, ja kaksi kolmannesta mielenterveyshenkilökunnasta piti vaarallisuutta muille hyväksyttävänä pakkohoidon syynä.

Tämän aineiston potilaat hyväksyivät tahdosta riippumattoman hoidon mahdollisuuden suunnilleen yhtä laajasti kuin aikaisemmat tutkimukset eri maissa ovat esittäneet. Sen sijaan hyväksyttävissä perusteluissa oli suuri ero ruotsalaisiin tuloksiin: tämän aineiston potilaat korostivat vahingollisuutta muille ja itselle, kun taas Ruotsissa potilaat nimenomaan pitivät tärkeimpänä hoidon tarvetta, sitä tosin yhtä usein kuin tässäkin aineistossa.

Tässä tutkimuksessa haastatellut omaiset ja omahoitajat olivat ruotsalaisiin verrattuna varsin valmiita suojelemaan ympäristöä potilaalta, vaikka pelkkä ympäristön väsyminen ei niin monen pakkohoidon kriteeriksi riittäisikään. Hoidontarve-kriteeriä kannatettiin meillä vähemmän, mutta potilaan suojeleminen langennee paljolti yhteen vaarallisuus itselle -kriteerin kanssa, ja siitä tutkitut ryhmät olivat meillä ja Ruotsissa yhtä mieltä.

Kuten aikaisemmissakin tutkimuksissa, tahdosta riippumattomasta hoidosta päättäminen haluttiin tässä aineistossa pitää lääketieteellisenä kysymyksenä.

Hoidon tarve ja vaarallisuus itselle ovat paternalistisia perusteluja tahdosta riippumattomalle hoidolle: ne tähtäävät potilaan etuun. Kun laki sallii tahdosta riippumattoman hoidon vedoten potilaan etuun, valtio toimii parens patriae -periaatteella päätöksentekoon kykenemättömiksi katsottujen holhoojana. Hoidolla uskotaan voitavan saavuttaa jotakin arvokkaampaa kuin potilaan vaatima vapaus: psykologinen vapaus. Tahdosta riippumattoman hoidon salliminen paternalistisin perustein on utilitaristista toimintaa: teko on oikeutettu hyvien seuraustensa perusteella. Kun tahdosta riippumaton hoito tapahtuu muihin kohdistuvan vaarallisuuden/vahingollisuuden takia, hoidon perusteena on sosiaalinen kontrolli. Suomessa valtaosa tahdosta riippumattomasta hoidosta toteutuu hoidontarve-kriteerin nojalla (32).

Näyttää siltä, että ne jotka joutuvat tekemisiin tahdosta riippumattoman hoidon kanssa, eivät meillä sen paremmin kuin naapurimaassammekaan ole orientoituneita siviilioikeuksien puolesta taistelemisen suuntaan. Molemmissa maissa on vain muutamia vuosia sitten uudistettu mielenterveyslakia potilaiden oikeusturvaa parantavasti. Kjellin ja Nilstun esittivät, että potilaiden, omaisten ja muiden pakkohoidon kanssa läheisesti tekemisiin joutuvien mielipiteet ovat päinvastaiset kuin lakimuutoksen ilmentämä vapausoikeuksien parempi turvaaminen: haastatellut korostavat huolenpitoa, laki itsemääräämisoikeutta ja oikeusturvaa (4).

Potilaiden, omaisten ja henkilökunnan myönteinen suhtautuminen pakon käyttöön ansaitsee kuitenkin lisätarkasteluja.

On ymmärrettävää, että omahoitajat hyväksyivät tahdosta riippumattoman hoidon. He joutuvat työssään päivittäin toteuttamaan pakkohoitoa. Valtaosalla osallistuneista oli jo mainittavaa työkokemusta mielenterveysalalta. Ei kuitenkaan voida ilman muuta olettaa, että positiivinen asenne pakkohoitoon johtuisi työn kautta tulleesta, kriittisesti harkitusta varmuudesta, että pakkohoidolla voidaan ja pitää auttaa. Järjestelmä sosiaalistaa siihen kuuluvat yhteneviin mielipiteisiin. Vallitsevien käytäntöjen liiallinen kyseenalaistaminen saattaa tuottaa ahdistusta ja haitata selviytymistä. On myös mahdollista, että kriittisesti suhtautuvat jo lyhyemmän työskentelyn jälkeen hakeutuvat erilaisiin tehtäviin, pois systeemistä, jota eivät voi hyväksyä. Myös potilaat ja omaiset sosiallistuvat hoitojärjestelmän arvoihin. Tässä otoksessa valtaosalla oli jo aikaisempia hoitokokemuksia, joiden aikana käsitykset ovat muovautuneet. Potilaat ja omaiset saanevat valtaosan tiedoistaan juuri virallisten hoitojärjestelmien kautta, jolloin informaatio tuskin on järjestelmiä kritisoivaa.

Toinen siviilioikeusinnostusta vähentävä seikka saattaa olla epäluottamus juridiseen systeemiin. Hoitojärjestelmistä potilailla ja omaisilla on jo kokemusta, mutta mitä voisi olla esimerkiksi pakkohoidosta päättäminen oikeudessa? Esimerkiksi Yhdysvalloista on kokemuksia, että kovin juridisesti orientoitunut malli johti rikosoikeutta muistuttaviin, jäykkiin oikeusprosesseihin - tuskin houkutteleva kuva kenellekään mielisairauden hoidon kanssa tekemisissä olevalle (33).

Erityisen kriittisesti kaikkeen tahdosta riippumattomaan hoitoon on suhtautunut Thomas Szasz, joka halveksii myös potilaiden positiivisia asenteita tahdosta riippumattomaan hoitoon. Szasz esittää, että pakottaminen aina ja joka tilanteessa johtaa ylempien ja alempien ihmisten kategorioiden syntymiseen, ja että potilaat, kuten orjuutetut yleensäkin, todellakin omaksuvat orjuuttajiensa mielipiteet, mitä kuitenkaan ei voi pitää näiden mielipiteiden oikeutuksena (5).

Omaisten kohdalla saattaa myös olla, että mielenterveyspalvelut tarjoavat heille liian vähän tietoa ja tukea, minkä vuoksi he tarvitsevat mahdollisuutta jättää potilas yhteiskunnan käsiin.

PÄÄTELMÄT

Potilaat, omaiset ja omahoitajat suhtautuivat tahdosta riippumattomaan hoitoon myönteisesti, tarpeellisena ja hyödyllisenä lääketieteellisenä toimenpiteenä. Nämä tahdosta riippumattoman hoidon kanssa läheisesti tekemisissä olevat henkilöt hyväksyivät näin voimassaolevan mielenterveyslakimme ilmentämät arvot ja vallitsevat käytännöt. Tätä hyväksyntää ei kuitenkaan voi pitää perusteena vapaudenriiston ongelman unohtamiselle. On hyvä, ettei toteutuva käytäntö aiheuta siihen osallistuville kohtuutonta kärsimystä, mutta siitä huolimatta tulee muistaa, että henkilökohtaiseen vapauteen kajoaminen on perustavanlaatuinen kansalaisoikeuksien loukkaus, ja keinoja kajoamisen vähentämiseksi tulee jatkuvasti etsiä. Kriittistä keskustelua on rohkaistava ja itsemääräämisoikeuden säilyttäviä hoitomuotoja kehitettävä. Tämä voisi tapahtua avohoidon resursseja lisäämällä ja ottamalla omaiset paremmin mukaan hoitoon.

KIRJALLISUUTTA