Vuonna 1994 Niuvanniemen sairaalaan lähetetyt vaaralliset ja vaikeahoitoiset potilaat

Niuvanniemen sairaalan toiminnan tarkoituksena on tuottaa oikeuspsykiatrian suppean erikoisalan palveluja koko valtakuntaa varten. Sairaalassa suoritetaan mielentilatutkimuksia sekä hoidetaan vaarallisia ja vaikeahoitoisia potilaita. Lisäksi Niuvanniemen sairaala toimii Kuopion yliopiston oikeuspsykiatrian klinikkana, jossa annetaan oikeuspsykiatrian perus-, jatko- sekä täydennyskoulutusta ja tehdään alan tieteellistä tutkimustyötä. Viime vuosina on kehitetty oikeuspsykiatrisen potilaan hoitoa (1,2,3,4) ja kvantitatiivisia menetelmiä väkivaltariskin arviointiin (5,6,7,8,9).

Vuosien 1952 ja 1977 mielisairaslakien (10,11) mukaisesti valtaosa valtion mielisairaaloissa hoidossa olevista potilaista on ollut rikoksen tehneitä, ymmärrystä vailla olevana mielentilatutkimuksen jälkeen tuomitsematta jätettyjä henkilöitä, jotka lääkintöhallitus, nyttemmin Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO) on määrännyt hoitoon. Heitä on perinteisesti kutsuttu kriminaalipotilaiksi. Käsitettä vaaralliset ja vaikeahoitoiset potilaat käytettiin kuntainliittojen suoraan valtion mielisairaalaan lähettämistä potilaista, joiden hoito oli kuntainliiton resursseilla käynyt ylivoimaiseksi heidän vaarallisuutensa ja vaikeahoitoisuutensa vuoksi (12). Vuoden 1991 mielenterveyslaissa em. käsitteen merkitys muuttui: valtion mielisairaalan hoidollinen tehtävä rajattiin lakitekstissä mainittuihin vaarallisiin ja vaikeahoitoisiin potilaisiin, joka käsite siis sisältää myös kriminaalipotilaat (13). Selvyyden vuoksi tekstissämme käytetään näistä suoraan, ilman Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätöstä lähetetyistä potilaista käsitettä vaikeahoitoiset potilaat. Näiden potilaiden määrä on 1990-luvun aikana nopeasti lisääntynyt: vuoden 1994 lopussa jo lähes neljäsosa Niuvanniemen sairaalan hoitopotilaista oli vaikeahoitoisia. Samanaikaisesti kun oikeuspsykiatristen palvelujen kysyntä on nopeasti kasvanut ja vaikeahoitoiset potilaat näyttävät esitietojen perusteella käyneen yhä raaemmalla tavalla väkivaltaisiksi, on julkisuudessa esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, missä oikeuspsykiatriset potilaat tulisi hoitaa.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Niuvanniemen sairaalan tilastoista selvitettiin vaikeahoitoisten hoitoon lähetettyjen ja hoidossa olevien potilaiden määrät vuosina 1988-94. Varsinaisen aineiston muodostavat vuoden 1994 aikana Niuvanniemen sairaalaan ilman TEO:n päätöstä lähetetyt potilaat, jotka poimittiin sairaalaan sisäänkirjoitettujen potilaiden luettelosta. Näiden potilaiden sairauskertomustiedoista, aikaisemmista mielentilatutkimuksista, hoitoonmääräämispäätöksistä ja lähetteistä etsittiin henkilötiedot, diagnoosit, tiedot päihteiden väärinkäytöstä, lähettänyt viranomainen tai laitos, lähettämistä edeltäneet tapahtumat, psyykkinen tila lähetettäessä, aikaisempi tiedossa oleva väkivaltarikollisuus ja itsemurhayritykset. Niuvanniemen sairaalan atk-pohjaisesta potilastiedostosta haettiin potilaan ikä, diagnoosit, jotka tarkistettiin DSM-III R -tautiluokituksen ja päihdeanamneesin suhteen, sekä potilaan psyykkinen tila ja sairaudentunto Niuvanniemen sairaalaan tullessa. Hoidon ajalta selvitettiin lääkehoito, hoitosuhteet, keskustelut omaisten kanssa, osastosiirrot, mielentilatutkimukset, raportoidut väkivaltatapahtumat, pakkokeinojen tarve, oikeudelliset toimenpiteet ja uloskirjoitukset 1.9.1995 mennessä. Kirjoittajat ovat hoitaneet kuuttatoista näistä potilaista. Tekstissä käytetään potilaista kirjainkoodeja taulukon 1 mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

TULOKSET

Niuvanniemen sairaalassa oli 31.12.1994 kaikkiaan 56 vaikeahoitoista potilasta. Vastaavana päivänä vuonna 1988 vaikeahoitoisia oli ollut vain 12. Vaikeahoitoisten osuus kaikista Niuvanniemen sairaalassa hoidetuista potilaista on vuosina 1988-94 kasvanut 4,8 %:sta 24,2 %:iin. Sairaalaan lähetettiin vuonna 1988 kolme potilasta ja vuonna 1994 19 potilasta ilman TEO:n päätöstä (taulukko 2).

Potilaiden taustatiedot

Niuvanniemeen vuonna 1994 vaikeahoitoisuutensa vuoksi lähetetyistä 19 potilaasta oli miehiä 18 ja yksi nainen. Nuorin potilas oli 18-vuotias ja vanhin 63-vuotias. Keskimääräinen ikä hoitoon tullessa oli 31 vuotta (taulukko 1).

Kunnalliset mielisairaalat lähettivät 15 potilasta, yleissairaalan psykiatrinen osasto yhden, mielenterveystoimisto yhden, vankeinhoitolaitoksen psykiatrinen osasto yhden ja kehitysvammaislaitos yhden potilaan. Potilaita koskevat päätökset tahdosta riippumattomasta hoidosta oli tehty ennen siirtoa lukuun ottamatta persoonallisuushäiriöistä H:ta ja kehitysvammaista S:ää, jotka tulivat M1-lähetteellä. Heidät palautettiin tarkkailuajan päätyttyä lähettäneeseen laitokseen.

Kaikki 19 potilasta olivat olleet väkivaltaisia tai olivat uhanneet väkivallalla, ja kaikilla oli puutteellinen sairaudentunto sekä hoitovastaisuutta, jota päihdeongelma komplisoi seitsemällätoista potilaalla. Neljätoista potilasta oli tehnyt juuri ennen Niuvanniemeen lähettämistä rikoksen, joka normaalisti olisi johtanut syytetoimiin, mutta tiettävästi vain seitsemää vastaan nostettiin syyte. Kymmenen potilasta oli tehnyt väkivaltarikoksen, yhdeksän esitti vakavia uhkauksia tai käyttäytyi muuten aggressiivisesti. Yksi väkivaltarikoksista päättyi ihmisen kuolemaan, kolmessa tapauksessa vain kirurgien nopeus pelasti uhrin hengen (taulukko 1).

Kahdeksan potilasta oli karannut lähettävästä mielisairaalasta juuri ennen lähettämispäätöstä. Kolme potilasta oli karannut siirtoa edeltäneen hoitojakson aikana useammin kuin kahdesti. Seuraavassa viisi esimerkkiä lähettämisen syistä:

Potilas F surmasi kunnallisesta mielisairaalasta karattuaan avovaimonsa, koska piti tätä vihollisplaneetan edustajana ja itseään jumalana.

Potilas G oli alaikäisenä toistuvasti karkaillut mielisairaaloista, mutta hänen vointinsa oli tasaantunut lääkityksellä. G ilmoitti lopettaneensa lääkkeiden käytön ja käynnit mielenterveystoimistossa 18 vuotta täytettyään. Tämän jälkeen hän muuttui autistiseksi, unettomaksi ja aggressiiviseksi ja kävi mm. kirves kädessä vanhempiensa kimppuun. Poliisien vietyä potilaan kunnalliseen sairaalaan hän karkasi kahdesti tiirikoimalla auki kylpyhuoneen ikkunan. Viimeisellä karkumatkallaan potilas silpoi vesurilla ja moottorisahalla perheen koiran.

Potilas E jätti lääkkeensä ottamatta, joi päivittäin keskiolutta ja alkoi uskoa olevansa paholainen helvetissä, josta pelastuisi vain surmaamalla rakkaimpansa. Hän kertoi tästä surullisena äidilleen, joka sai otetuksi pojaltaan pistoolin, jonka tämä oli kätkenyt. Kun muita omaisia odoteltiin hakemaan E:tä sairaalaan, tämä iski kymmeniä kertoja äitiään rintaan saksilla ja lopetti vasta äidin huudettua jumalaa avuksi. Myöhemmin kunnallisessa sairaalassa potilas yritti kuristaa kahta potilasta ja ilmoitti haluavansa viedä naishoitajatkin mukaansa helvettiin.

Potilas Q oli aiemmin uloskirjoitettu mielisairaalasta vastoin tahtoaan ja oli tämän jälkeen surmannut äitinsä. Q juopotteli veljensä kanssa, kun hänestä alkoi tuntua, että veli yrittää surmata hänet pöydällä olevalla veitsellä. Hän otti veitsen ja iski sillä veljeään rintaan. Veli onnistui raahautumaan naapuriin ja hänet saatiin pelastetuksi. Potilas muutti asuntolaan, jossa alkoi epäillä myös naapurilla olevan tappoaikeita. Hän tunsi voimakasta halua surmata tämän, mutta ymmärsi hakeutua mielenterveystoimistoon.

Potilas C oli karannut toistuvasti mielisairaalasta vuoden 1994 aikana ennen tuloaan Niuvanniemeen. Hiukankin alkoholia saatuaan hän oli riehunut puukon kanssa silmittömästi mm. linja-autoissa, vahingoittanut kahdesti kuljettajaa ja lukuisia kertoja itseään. Hän oli yrittänyt itsemurhaa mm. syömällä lasinsirpaleita, viiltämällä sitten auki ranteensa ja sytyttämällä vaatteensa tuleen. Kun C toimitettiin somaattiseen sairaalaan, hän onnistui hyppäämään sairaalan parvekkeelta. Kun häntä tämän jälkeen hoidettiin mielisairaalassa mm. neurolepteilla, sähkösokeilla ja erilaisilla psykoterapeuttisilla hoidoilla, hän karkasi ja iski itseään puukolla vatsaan.

Psyykkinen tila Niuvanniemen sairaalaan tullessa

Kuusitoista potilasta oli tulovaiheessa selvästi psykoottisia. Niuvannieman sairaalassa määritettiin 17 potilaan päädiagnoosiksi psykoosiryhmän dia-gnoosi, yhdelle luonnehäiriö ja yhdelle kehitysvammaisuus. Psykoosidiagnooseista 12 oli skitso-freniaryhmästä (2951-2959), yksi oli tarkemmin määrittelemätön psykoosi (2989X), yksi harhaluuloisuushäiriö (2971A), yksi elimellinen harhaluuloisuus (2938B) ja yksi kaksisuuntainen mielialahäiriö (2962E). Potilaista 17:llä oli esitietojen perusteella alkoholiriippuvuus, yhdeksällä huumausaineiden väärinkäyttöä ja ainakin yhdellätoista bentsodiatsepiinien väärinkäyttöä (taulukko 1). Neljällä potilaalla todettiin kohonnut mieliala ja viidellä esiintyi depressiivisiä oireita. Kolmella seuraavaksi kuvatulla potilaalla (H, Q ja S) ei todettu Niuvanniemen sairaalassa selvää psykoottisuutta.

Potilas H oli vankilassa ottanut panttivangin ja uhannut tappaa tämän, ellei lääkäriä kutsuta paikalle. Lääkäri antoi H:lle bentsodiatsepiineja ja toimitti hänet paikalliseen mielisairaalaan, josta hänet siirrettiin vankilan psykiatriselle osastolle. Sieltä potilas lähetettiin rangaistusajan päätyttyä M1-lähetteellä paranoidisuuden vuoksi Niuvanniemeen, koska hän oli uskonut vartijoiden "keljuilleen" hänelle ilmeillään ja eleillään. Esitietoja tarkistettiin puhelimitse ja kun niissä, seurannassa tai keskustelussa ei neljän vuorokauden kuluessa todettu merkkejä psykoottisuudesta, potilas palautettiin poliisiviranomaisille kuulusteluja ja tutkintaa varten ja suositeltiin mielentilatutkimusta.

Potilas O oli surmannut adoptiovanhempansa ja käyttänyt vankilassa erittäin runsaasti huumeita. Vankilasta päästyään hän jatkoi huumeiden käyttöä, mutta ei osannut olla vapaana, vaan halusi takaisin vankilaan. O kidnappasi katkaistulla pullolla uhaten taksin saadakseen esiintyä televisiossa. Mielentilatutkimuksessa hänen todettiin sairastavan vaikeaa luonnehäiriötä, joka ei kuitenkaan vähentänyt hänen syyntakeisuuttaan kriminaaliteon aikana. Vankilassa O valitti tuomiostaan ja hänet vapautettiin. Raju amfetamiinin, lääkkeiden ja alkoholin käyttö jatkui, ja O alkoi uskoa poliisien olevan kannoillaan. Hän ei nukkunut eikä syönyt, uhkaili päivittäin asuintovereitaan ja sosiaaliviranomaisia surmaamisella ja uhkasi tappaa kenet tahansa, ellei pääse vankilaan. Kunnallisessa mielisairaalassa potilasta jouduttiin hoitamaan lepositeissä ja lääkitsemään neurolepteillä levottomuuden ja aggressiivisuuden vuoksi. Kun tiedettiin potilaan jo tappaneen kaksi ihmistä ja tehneen muita väkivaltarikoksia sadististen pakkoajatustensa vallassa, hänet lähetettiin Niuvanniemen sairaalaan. Niuvanniemessä hänellä ei enää ilmennyt psykoottisia oireita lääkityksen lopettamisen jälkeenkään, ja hänellä epäiltiin olleen amfetamiinipsykoosi. Haluttuaan ensin olla hoidossa O alkoi kaivata vankilaan, koska sanoi huumeita olevan siellä helposti saatavilla. Kolmen kuukauden kuluttua hänet poistettiin sairaalasta vankilaan. Sieltä päästyään hän yritti kaapata henkilöjunan.

Potilaalle S oli tehty mielentilatutkimus useita kertoja, viimeksi kahdeksan kuukautta ennen Niuvanniemeen tuloa. Tutkimuksissa S oli todettu kehitysvammaiseksi ja kehitysvammaishuollon tarpeessa olevaksi. S oli veitsellä uhaten karannut keskuslaitoksesta ja mennyt entisen osastonhoitajansa kotiin uhkailemaan tätä. Poliisit palauttivat hänet keskuslaitokseen, josta hänet lähetettiin Niuvanniemen sairaalaan. Kun seurannassa ei todettu mielisairautta, potilas palautettiin tarkkailuajan jälkeen hänet lähettäneeseen keskuslaitokseen.

Esitiedoista ilmenneet väkivaltarikokset, mielentilatutkimukset ja hoidot valtion mielisairaalassa

Seitsemäntoista potilasta oli elämänsä aikana tehnyt väkivaltarikoksia. Neljä potilasta oli tehnyt henkirikoksen, heistä yksi oli surmannut kaksi ihmistä. Lisäksi viiden tiedettiin yrittäneen henkirikosta. Pahoinpitelyihin oli syyllistynyt viisitoista potilasta yhdeksästätoista. Vain yksi potilaista ei tiettävästi ollut vahingoittanut ketään, mutta oli uhannut surmata perheensä. Kymmenen potilaan tiedettiin yrittäneen itsemurhaa (53 %).

Kolmelle potilaalle oli aikaisemmin tehty mielentilatutkimus: potilas J katsottiin vuonna 1985 syyntakeettomaksi ja hänet määrättiin tahdosta riippumattomaan hoitoon, potilas O oli vuonna 1994 arvioitu syyntakeiseksi ja Q vuonna 1989 alentuneesti syyntakeiseksi. S:lle oli tehty useita mielentilatutkimuksia, viimeksi vuonna 1994, joissa hänet oli todettu syyntakeettomaksi ja kehitysvammaishuollon tarpeessa olevaksi.

Kaksi potilasta (J ja P) oli aikaisemmin ollut hoidettavana Niuvanniemessä:

31-vuotias J oli ollut hoidettavana nk. kriminaalipotilaana kuusi vuotta ja kuntoutunut mm. klotsapiinihoidolla niin, että hänet voitiin siirtää kotikunnan sairaalaan. Puolentoista vuoden hoidon jälkeen hänet oli uloskirjoitettu sieltä kuntoutuskotiin. Avohoidossa klotsapiiniannos oli pienennetty 700 mg:sta 250 mg:aan ja potilaalle oli aloitettu säännöllinen bentsodiatsepiinilääkitys, jota addiktio- ja väkivaltaongelmien vuoksi oli Niuvanniemessä vältetty. Potilas käytti alkoholia, bentsodiatsepiineja ja päihteitä, otti klotsapiininsa satunnaisesti, muuttui taas paranoidiseksi, aggressiiviseksi ja sairaudentunnottomaksi. Hän kulki puukon ja ampuma-aseen kanssa, uskoi itseään seurattavan mm. televisiosta, särki ikkunoita ja uhkaili potilaita ja hoitajia. Potilas toimitettiin 11 kertaa kunnalliseen mielisairaalaan, josta hän lopulta karkasi uhkaamalla hoitajaa metallisella pöydänjalalla. Hän piileskeli kuntoutuskodin kellarissa ja metsissä, ja häntä etsittiin poliisivoimin useita vuorokausia kuntoutuskodin asukkaiden ja hoitajien pakoillessa muualla. Lopulta potilas hakeutui nälkiintyneenä hoitoon. Sairaalassa hän uhkasi kuristaa hoitajat, uskoi huoneeseensa johdettavan kaasua ja huonetoverinsa lukevan hänen ajatuksiaan ja kertoi haluavansa tappaa jonkun päästäkseen vankilaan. Hänet siirrettiin Niuvanniemen sairaalaan, mihin hän oli tyytyväinen, koska tunsi olevansa turvassa.

23-vuotias P oli ollut hoidettavana nk. vaikeahoitoisena potilaana kolme vuotta iskettyään ruokailuveitsellä kahta hoitajaa kotikuntansa sairaalassa. Kolmen vuoden sairaalahoidon jälkeen hänet siirrettiin avohoitoon opiskelemaan. Kolmen kuukauden kuluttua potilaalle tehtiin korvaleikkaus, jonka jälkeen hän muuttui autistiseksi, desorientoituneeksi ja uhkaavaksi ja palasi kotiseudulleen. Vanhemmat toimittivat hänet kunnalliseen mielisairaalaan, josta hänet lähetettiin Niuvanniemeen.

Hoito Niuvanniemen sairaalassa

Neljä potilasta oli poistettu sairaalasta 1.9.1995 mennessä. Potilas H oli tarkkailussa neljä vuorokautta ja potilas S kolme vuorokautta, eikä heillä todettu mielisairautta. Potilas O oli hoidossa 85 vuorokautta ja potilas D kotiutettiin kuntayhtymän mielisairaalaan 10,5 kuukauden hoidon jälkeen.

Kaikki 17 potilasta, jotka olivat hoidossa yli neljä vuorokautta, saivat neuroleptilääkitystä. Potilas O:n lääkitys, joka hänellä oli hoitoon tullessaan, lopetettiin kuukauden kuluttua. Kuudestatoista psykoottisesta potilaasta neljätoista sai klotsapiinilääkitystä, johon vaste oli hyvä kolmellatoista. Potilas F:n klotsapiinihoito lopetettiin granulosytopenian vuoksi, minkä jälkeen potilaan pitkäaikainen harhamaailma paradoksaalisesti hävisi. Mielialalääkitystä sai kolme kuudestatoista, näistä yksi tratsodonia ja kaksi fluoksetiinia. Bentsodiatsepiinit muun lääkityksen lisänä olivat välttämättömiä kolmelle potilaalle.

Kaikilla 17:llä oli omahoitajasuhde, osalla lisäksi tukihoitaja. Neljällä omahoitajalla oli hoitosuhdekoulutus ja viidellä erikoissairaanhoitajan koulutus, yhdellä lisäksi terveydenhuollon kandidaatin tutkinto ja meneillään oleva erityistason psykoterapiakoulutus. Potilaita tavattiin sovitusti 1-3 kertaa viikossa. Hoitajat osallistuivat psykoanalyytikko Gustav Schulmanin luento-opetukseen ja ryhmätyönohjaukseen. Toimintaterapiaan osaston ulkopuolella oli osallistunut kymmenen potilasta, joista kuusi työskenteli ulkotyöryhmässä, kaksi puutarhassa ja yksi puusepänverstaalla. Kaksi potilasta kävi osaston ulkopuolella taideterapiassa, kaksi soitti talon orkesterissa ja muut osallistuivat osastojen terapeuttisiin ryhmiin, mm. kuvaamataidon, musiikin kuuntelu- ja keskusteluryhmiin.

Omaisiin pidettiin yhteyttä ja heitä tavattiin yleensä useita kertoja hoidon aikana. Yksi potilas ei välirikon vuoksi halunnut olla yhteydessä ainoaan omaiseensa. Neljällä potilaalla ei ollut omaisia ja kolme potilasta oli surmannut vähintään yhden omaisensa. Kolmellatoista potilaalla oli vielä jäljellä omaisia.

Psyykkinen tila oli 1.9.1995 mennessä hoitosuunnitelmien yhteydessä tehtyjen GAS-arvioiden perusteella arvioituna parantunut yhdeksällä, heikentynyt yhdellä ja pysynyt ennallaan neljällä potilaalla viidestätoista (yhdelle potilaalle ei ollut tehty tulovaiheessa GAS-arviota, koska mielentilatutkimus oli alkamassa). Nousua oli ensimmäisestä hoitosuunnitelmasta viimeksi tehtyyn keskimäärin 1,5 yksikköä vaihteluvälin ollessa -1 - +3 (14).

Väkivaltatapaukset ja pakkokeinojen tarve hoidon aikana

Vaikka kaikki potilaat tulivat hoitoon väkivaltaongelmien vuoksi, hoidon aikana (1.9.1995 mennessä) raportoitiin vain kaksi fyysistä väkivaltatilannetta. Harhamaailmassaan elävä F kaatoi vettä potilastovereiden päälle ja eristykseen vietäessä yritti potkaista hoitajia. Kehitysvammainen S löi hoitajaa tyypilliseen tapaansa takaapäin niskaan kolmantena hoitopäivänä. Pakkokeinona käytettiin ainoastaan eristyshuonetta, ei esimerkiksi lepositeitä, joita Niuvanniemessä on viime vuosien aikana jouduttu käyttämään vain kahdelle potilaalle, jotta estettäisiin näitä vahingoittamasta itseään.

Ensimmäisen hoitokuukauden aikana yhdeksän potilasta jouduttiin eristämään eristyshuoneeseen 1-24 tunniksi vuorokaudessa keskimäärin 12,5 vuorokauden aikana. Yhteensä eristysvuorokausia oli 113. Hoidossa olleista 17 potilaasta kuusi jouduttiin eristämään 2.-6:nnen hoitokuukauden aikana eristyshuoneeseen yhteensä 48 vuorokauden aikana. Eristysaika oli keskimäärin 8 vrk/potilas (vaihteluväli 1-20 vrk). Kuudennen hoitokuukauden jälkeen vain kaksi potilasta on käynyt eristyshuoneessa, yhteensä viiden vuorokauden aikana. Kahdeksaa potilasta ei jouduttu lainkaan eristämään ensimmäisen puolen vuoden aikana ja kolmen potilaan eristyksen tarve päättyi ensimmäisen hoitokuukauden aikana.

Oikeudelliset toimenpiteet hoitoontulon jälkeen

Esitietojen mukaan 14 potilasta oli tehnyt rikoksen ennen Niuvanniemeen tuloaan. Heistä kymmenelle oli 7.9.1995 mennessä harkittu syytteen nostamista. Kaksi potilasta (F ja R) jätettiin syyttämättä. Yhtä syytettiin, muttei tuomittu, koska hänet (D) oli lähetetty valtion mielisairaalaan ja hoidon luultiin kestävän tuomiota kauemmin. Lopuista seitsemästä potilaasta, joita syytettiin oikeudessa, kuusi määrättiin mielentilatutkimukseen ja yhdestä (I) pyydettiin TEO:n lausunto. Yksi potilas (H) tuomittiin täydessä ymmärryksessä olevana. Kuuden potilaan (C, E, G, I, Q, S) katsottiin olleen ymmärrystä vailla. Heistä viisi määrättiin hoitoon valtion mielisairaalaan ja yksi (S) kehitysvammalaitokseen. Kaikista neljästätoista rikoksen tehneestä siis yksi tuomittiin ja kuusi määrättiin hoitoon (kuvio 1).

POHDINTA

Kunnallisten mielisairaaloiden hoitopaikoista on 1990-luvulla poistettu yli puolet, ja hoidon ja koulutuksen keskeiseksi periaatteeksi on asetettu avohoitopainotteisuus. Hoito on haluttu hajauttaa sairaanhoitopiirien suurista sairaaloista pienempiin yksiköihin potilaan kotiseudulle. Jos kaikki mielenterveyspotilaat olisivat neurootikkojen tavoin hoitoa kaipaavia, sairaudentuntoisia ja asioistaan huolehtivia ja riittävästi henkilökuntaa saataisiin palkatuksi, olisivat asiat hyvin. Tällöin valtion mielisairaalat voitaisiin lakkauttaa tarpeettomina ja potilaat siirtää kotikuntien terveyskeskusten alaiseen hoitoon. Valitettavasti kuitenkin on huomattava joukko potilaita, joiden taudinkuvalle on ominaista täydellinen sairaudentunnottomuus, taipumus nähdä ongelmiensa syy muissa ja taipumus reagoida väkivaltaisesti sisäisiin tai vähäisiin ulkoisiin yllykkeisiin. Useimmiten näihin ongelmiin liittyy tyyppi kahden alkoholismi, jossa potilaan aivojen aggressiokontrolli heikkenee alkoholin vaikutuksen alai-sena, ja potilaat ovat voineet tehdä lukuisia väkivalta-, jopa henkirikoksia (15,16,17,18). On ymmärrettävää, ettei aggressiivisen ja sairautensa vuoksi hoitovastaisen potilaan pitkäjänteiseen hoitoon ja kuntoutukseen ole kunnallisissa sairaaloissa enää riittäviä mahdollisuuksia.

Tyypillinen vaikeahoitoisuutensa vuoksi Niuvanniemen sairaalaan lähetetty potilas on tämän tutkimuksen perusteella keskimäärin 31-vuotias mies, joka on psykoottinen, vaikeasti päihdeongelmainen, sairaudentunnoton, hoitovastainen, useita väkivaltarikoksia tehnyt ja usein sairaalassakin väkivaltainen tai karkaileva.

Aineistomme potilaiden hoito kotikunnassa ei onnistunut, koska potilaat joko eivät halunneet hoitoa eivätkä tahdosta riippumattomien hoitojen jälkeen huolehtineet lääkityksestään, tai hakeutuivat hoitoon, mutta eivät aggressiivisuutensa tai pelkojensa vuoksi kyenneet siitä hyötymään. Päihdehuollon keinot eivät näille persoonallisuudeltaan yleensä vaikeasti häiriintyneille, psykoottisille potilaille riittäneet. Nykykäytännön mukaisilla lyhyillä hoitojaksoilla potilaan psykoottisuus saattoi vähentyä ja somaattinen vointi kohentua, mutta avohoidossa psykoottisuus, aggressiivisuus ja itsetuhoisuus palasivat alkoholin tai huumeiden käytön myötä. Viranomaiset toimittivat potilaat toistuvasti hoitoon vastoin näiden tahtoa, mutta lyhyiden hoitojaksojen aikana potilaat eivät päässeet pitkäjänteisen kuntoutuksen eivätkä psykoterapian piiriin. Omaiset eivät voineet huolehtia heistä, koska potilaiden väkivaltaisuus kohdistui usein juuri omai-siin, jotka pelkäsivät heitä.

Ennen käytäntönä oli, että mielisairaidenkin tekemistä rikoksista nostettiin syyte. Mielentilatutkimuksen, lääkärinlausunnon tai lääkintöhallituksen lausunnon perusteella syyntakeettomuuden vuoksi tuomitsematta jätetty, mielisairaalahoidon tarpeessa oleva potilas yleensä määrättiin hoitoon valtion mielisairaalaan nk. kriminaalipotilaana. Viime vuosien lakimuutosten jälkeen syyttäjät saattavat jättää syytteen nostamatta jopa henkirikoksen jälkeen, mikäli potilas tiedetään mielisairaaksi, kuten aineistomme potilas F. Aineistomme neljästätoista ennen sairaalasiirtoa tehdystä rikoksesta vain puolessa tapauksista nostettiin syyte. Syyttämättä jättäminen ei auta potilasta ymmärtämään laillisen ja rikollisen toiminnan eroa. Syyttämättä jättäminen ja mielentilatutkimuspyyntöjen vähentäminen vääristää väkivaltatilastoja. Mielisairaaksi tiedettyä ei yleensä vangita, joten kuntayhtymän huoleksi jää järjestää hoito vaikeahoitoiselle ja väkivaltaiselle potilaalle, aikaisemmasta poiketen vieläpä heti kriminaaliteon jälkeen.

Niuvanniemen sairaalassa hoitoajat ovat yleensä pitempiä kuin kunnallisissa mielisairaaloissa, koska sairaalaan on valikoitunut maan vaikeahoitoisin potilasaines. Näillä potilailla on usein jo esimurrosiästä lähtien esiintynyt vaikeaa antisosiaalista käytöstä, päihdeongelma ja impulsiivista aggressiivisuutta, johon myöhemmin on liittynyt psykoottisia oireita. Näiden samanaikaisesti psykoottisten ja persoonallisuushäiriöisten potilaiden kuntouttaminen vuorovaikutuksellisin, farmakologisin ja toimintaterapeuttisin keinoin vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä eikä täydellinen paraneminen ole aina mahdollista (19). Joskus tavoitteeksi on asetettava potilaan ihmisarvoinen elämä ja sekä potilaan että yhteiskunnan turvallisuus.

Niuvanniemen sairaalassa on oikeuspsykiatrisella tutkimuksella, alan tieteellisen tutkimuksen soveltamisella ja vuosikymmeniä jatkuneella henkilökunnan koulutuksella ja työnohjauksella voitu kehittää erityisesti väkivaltaisille potilaille soveltuvia hoitomenetelmiä, vähentää sairaalassa tapahtuneita väkivaltatilanteita, lisätä potilaiden tyytyväisyyttä (20) ja minimoida pakkokeinojen tarve. Hoitajille järjestetään säännöllisesti oikeuspsykiatrista koulutusta, jossa heitä mm. opetetaan kohtaamaan väkivaltaa. Sairaalassa on ammattitaitoinen, erittäin pysyvä henkilökunta, joka on harjaantunut käyttäytymään siten, ettei tiedostamattomasti provosoi räjähdysalttiin potilaan väkivaltaisuutta. Kaikki tämä on osaltaan vaikuttanut suljetuimmallakin osastolla aistittavaan myönteiseen ilmapiiriin ja rauhaan, jota muualta tulleet potilaat ja vieraileva henkilökunta ihmettelevät. Kun väkivaltariski on tiedostettu ja väkivaltaisuutta kyetään hoitamaan, väkivallan pelko ei vääristä hoitoa, ja potilaan kohtaaminen hoitosuhteessa käy mahdolliseksi vaarantamatta kohtuuttomasti hoitajan henkeä ja terveyttä.

Oikeuspsykiatristen tutkimusjaksojen ja konsultaatioiden kysyntä on nopeasti lisääntynyt. Valtion mielisairaalasta on tullut kunnallisia hoitojärjestelmiä tukeva, oikeuspsykiatrisia palveluja tuottava sairaala, jossa umpikujaan ajautuneen, aggressiivisen, psykoottisen ja usein päihdeongelmaisen potilaan tilanne on saatu rauhoittumaan ja kuntoutuminen käynnistymään kohtuullisin kustannuksin. Samalla on todennäköisesti säästytty monilta väkivaltaisuuksilta.

KIRJALLISUUTTA