Britanniassa tutkittiin aiempia hoitokäytäntöjä Yritykset muuttaa seksuaalista suuntautumista tehottomia
Englantilainen ryhmä tutki millaisia seksuaalisen suuntautumisen muuttamiseen tähtääviä hoitoja homoseksuaaleille annettiin Britanniassa 1950-luvulta alkaen ja miten hoidot vaikuttivat heidän myöhempään elämäänsä. Tutkimuksessa haastateltiin hoitoja saaneita (31, joista 29 miehiä) ja heitä hoitaneita terveydenhuollon työntekijöitä (30) (BMJ 2004;328:427-32).
Useimmat hoidetuista kokivat hoidon ahdistavana, ja osalle se aiheutti läpi elämän kestäneitä ongelmia. Tutkijat toteavat tulosten osoittavan, ettei ihmisen käyttäytymistä saa hoitaa psyykkisenä sairautena ja psykiatrian keinoin silloin, kun syyt käyttäytymisen tuomitsemiseen ovat sosiaalisia, poliittisia, moraalisia tai uskonnollisia. Lääkärien tulee jatkossa varoa vastaavia tilanteita.
Vaikka homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos Isossa-Britanniassa vuonna 1967 (Suomessa 1971), annettiin suuntautumisen muuttamiseen tähtääviä hoitoja eniten juuri 1960- ja 70-luvuilla. Hoidot olivat enimmäkseen aversiohoitoja, joissa käytettiin sähköshokkeja tai pahoinvointia aiheuttavaa apomorfiinia. Muita hoitoja olivat libidon alentamiseen käytetty estrogeeni, psykoanalyysi, hengellinen ohjaus, sähköshokit, hypnoosi, psykodraama ja oletetun vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuvan pelon heikentäminen.
Suurin osa potilaista hakeutui hoitoon itse siksi, että heitä huolestutti oma seksuaalinen suuntautumisensa ja siksi, että henkilökohtaiset ja sosiaaliset paineet estivät heitä ilmaisemasta seksuaalisuuttaan. Pieni osa potilaista valitsi hoidon vankilatuomion sijaan. Valtaosa tunsi jääneensä vaille vanhempien läheisyyttä lapsena ja nuorena, ja kiinnostus samaan sukupuoleen aiheutti heissä suurta ahdistusta. Nekin, jotka uskaltautuivat puhumaan aikuisille seksuaalisuudestaan, saivat osakseen joko vaikenemista, tuomitsemista, hylkäämistä tai saivat kuulla, että homoseksuaalisuus on tilapäinen ilmiö. Yleislääkärit lähettivät heiltä apua hakeneet homoseksuaalien hoitoon erikoistuneille julkisen terveydenhuollon (NHS) työntekijöille. Vain yksi yleislääkäri oli kehottanut potilastaan välttämään hoitoa.
Useimmat hoidetuista pettyivät ja keskeyttivät itse hoidon. Yksi potilas kuoli apomorfiinin sivuvaikutuksiin. Hoidon jälkeinen seuranta kesti useimmiten vain muutamia kuukausia. Vain harva kertoi saamastaan hoidosta läheisilleen.
Moni hakeutui myöhemmin uudestaan yksityisesti hoitoon, useimmat psykoanalyysiin. Yksikään ei enää saanut käyttäytymistä muokkaavia hoitoja. Vuoden 1967 jälkeen suurin osa saattoi toteuttaa seksuaalisuuttaan, ja moni löysi tyydyttävän suhteen. Muutama meni naimisiin ja sai lapsia, mutta yhtä lukuun ottamatta liitot päättyivät eroon.
Moni hoidetuista oli hämmentynyt ja vihainen siitä, että oli suostunut hoitoon. Hoidoista ei ollut hyötyä, ja monen kohdalla hoito oli vain vahvistanut eristyneisyyden ja häpeän tunteita.
Hoidon antajien näkökulma
1950-luvulla uuteen kliinisen psykologian tieteenalaan vaikuttivat tutkimukset, joiden mukaan neuroottiset häiriöt johtuvat väärästä oppimisesta ja että niihin voidaan mahdollisesti vaikuttaa käyttäytymistä muokkaamalla. NHS perusti viiteen kaupunkiin klinikan homoseksuaalien hoitoa varten. Hoidot olivat usein kokeellisia, eikä niiden tehosta tai eettisyydestä juurikaan oltu kiinnostuneita.
Tutkijat haastattelivat 30 työntekijää, joista 12 oli psykiatreja, 16 psykologeja, yksi erikoissairaanhoitaja ja yksi sähköhoitoja kehittänyt sähköteknikko. Kahta lukuun ottamatta kaikki olivat NHS:n palveluksessa. Useimmat hoitoja antaneista olivat pikemminkin ajautuneet työhön sattumalta kuin hakeutuneet siihen omasta kiinnostuksestaan.
Harva asetti kyseenalaiseksi vallinnutta käsitystä, jonka mukaan homoseksuaalisuus on epänormaalia, tai piti mahdollisena sitä, että ihminen voisi sopeutua seksuaalisuuteensa. Moni kertoo kuitenkin heränneistä epäilyistään ja hoidon tehoon ja eettisyyteen liittyvistä ristiriidoista. Yksi hoitoja antanut tunnusti, ettei hän edes odottanut hoidolla olevan vaikutusta.
Homoseksuaalisuuden hoidosta ei tullut yhdellekään elämäntehtävää. Useimmat tulivat ajan mittaan siihen käsitykseen, että seksuaalikäyttäytyminen on sosiaalista. Moni tunsi syyllisyyttä siitä, että heidän antamansa hoito oli luonteeltaan rangaistus. Pieni vähemmistö on edelleen sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on psykiatrinen sairaus, joka edellyttää hoitoa, tai että se liittyy muuhun psykopatologiaan.
Nykyään lääketiede edellyttää hoitojen perustuvan tutkimusnäyttöön. Tutkijoiden mukaan lääkärien ja hallinnon edustajien on tarkkaan harkittava milloin ilmiötä, jonka taustalla on sekä tieteellisiä että yhteiskunnallisia tekijöitä, voidaan nimittää sairaudeksi.
