Juhani Seppänen peräänkuuluttaa vapaa-ajan haltuunottoa Työstä puhumisesta tuli muoti-ilmiö

On perjantai, työviikko takana. Nyt pitäisi vapaa-ajan ja rentoutumisen alkaa. Paitsi, että monen työviikko vasta alkaa. Yksi lopettaa päivystysputkeaan, toinen syöksyy tunneliin. Oleellisinta kuitenkin on, että pystyy sijoittamaan itsensä työelämän kartalla paikkaan, joka on raskain, vaativin ja kiireellisin. Eikö niin?

Työterveyslääkäri, kirjailija ja kolumnisti Juhani Seppänen pohtii, minkä verran lääkärit kestävät itseruoskintaa.

- Älykkäinä ihmisinä varsin paljon, hän sitten sanoo.

Älyllisyyden kasvinkumppanina valkoisen takin sisällä elelee kuitenkin kollegiaalisuus. Se on pahimmillaan sitä, ettei lääkäriä saa toinen lääkäri koskaan mistään arvostella. Ja sitä, että kaikki lääkärit ovat aina yhtä hyviä ja viisaita. Ja sitä, että oikean lääkärin ammatti-identiteetti on rajoittunut.

Juhani Seppänen huomasi jo opiskeluaikana, ettei hänestä taida kasvaa lääkärimuotin mukaista lääkäriä.

- Istuin samaan aikaan valtiotieteellisen tiedekunnan luennoilla ja opiskelin muun muassa sosiologiaa. Lääketieteellisen professorit aloittivat asennekasvatuksen jo varhain. Rivien välistä ja suoraankin ilmaistiin, etteivät muut tieteenalat ole oikeita tieteitä. Vain lääketiede on jotain kaikkia muita syvempää ja tärkeämpää.

- Itse ajattelin olevani lääketieteellisessä tiedekunnassa kuin akateemisessa ammattikoulussa. Ajattelun avaruus, haasteellisuus ja todellinen tieteellisyys avautuivat minulle yliopiston muilla laitoksilla. Tämän sanominen ääneen ei osoittautunut kovin menestykselliseksi, Seppänen hymähtää.

Ajattelun kapeuttaminen harmittaa Seppästä, koska lääketieteelliseen kuitenkin hakeutuu nuoria, erittäin älykkäitä ihmisiä, joilla olisi valmiudet laaja-alaiseen tieteellisen tiedon omaksumiseen ja käsittelyyn. Jos tämä valmius sammutetaan, kumpuaa siitä lääkärille vahingollinen asennevamma muiden tieteenalojen ja ammattien harjoittajia kohtaan.

- Kollektiivinen asennevamma voi horjuttaa koko lääkärikunnan asemaa työelämässä sekä terveydenhuollon hallinnossa ja kehittämisessä. Jos muiden tieteenalojen kieli jää lääketieteilijälle vieraaksi, ei hänellä ole riittäviä edellytyksiä ymmärtää ja tulla ymmärretyksi kommunikoidessaan moniammatillisissa työyhteisöissä, Juhani Seppänen sanoo.

Okei. Tämä riittäköön itseruoskintaosuudeksi.

Identiteettien välissä

Keskustelu Juhani Seppäsen kanssa on kuin hyppäisi liikkuvaan junaan, jonka vauhti vain kiihtyy kurveissa. Asemalle päästyä puhe seisahtuu, Seppänen katsoo kuulijaa silmiin, virnistää ja heittää perään jonkin ironisen kommentin.

- Tiedän. Minulta kysytään aina välillä, miksi teen lääkärin töitä, jos väitän ammatti-identiteettini olevan niin sumentuneen, Seppänen hymyilee.

- Lääkärin työ on ehdottoman tarpeellista! Istun vastaanottohuoneessa, kävelen ovelle, lausun ääneen ihmisen nimen. Hän tulee luokseni, pistän oven kiinni. Siitä se alkaa. Tällä ihmisellä on joku ongelma, johon hän on tullut hakemaan apua lääkäriltä. Joskus onnistun auttamaan häntä samantien, joskus lähetän harkintani mukaan eteenpäin. Lääkärin ammattitaitoon sisältyy tietoa ratkaista ihmisten ongelmia, Seppänen kuvaa.

Kirjoittajan ammatti-identiteetti elää Seppäsessä hyvin vahvana.

- Kirjoittaminen on työtä, jossa pitää pystyä sivuuttamaan ylikorostunut itsekriittisyys. Muuten ei saa ikinä julkaistuksi mitään. Kirjoittaminen on tekstinsä - eli ajatustensa - asettamista alttiiksi lukijoille. Lukija tulkitsee sitten kirjoittamaani omien asenteidensa ja kokemustensa kautta. Minä en ole vastuussa tulkinnasta. Taidan olla helsinkiläissyntyinen savolainen, joka jättää vastuun lukijalle, Seppänen heittää.

Hullu työtä tekee

Juhani Seppänen sanoo, että jo hänen ensimmäisessä kirjassaan, Ensimmäinen sana on isä, sivuttiin työtä ja työn tekemisen tapoja ja arvoja. Hullu työtä tekee -kirja on tätä jatkumoa, ja lisää on luvassa.

- Kuvittelin pääseväni jatkamaan kirjoitustyötä jo tänä syksynä, mutta osoittautuikin, että joudun lähitulevaisuudessa vielä paljon puhumaan tämän kirjani teemoista erilaisissa tilaisuuksissa, Seppänen sanoo.

Kirjassaan hän hieman veistelee monenkarvaisten konsulttien suuntaan, mutta myöntää nyt itse kiertävänsä eräänlaisena matkasaarnaajana työpaikoilla.

Seppäsen kirja ilmestyi saumaan, jossa työstä kirjoittamisesta onkin tullut aikamoinen buumi. Nyt kirjasta on hyvää vauhtia kulumassa kolmas painos loppuun. Myös psykohistorioitsija Juha Siltalalta on ilmestynyt Työelämän huonontumisen lyhyt historia, josta kaupoissa on jo toinen painos.

Juhani Seppänen sanoo kirjassaan, ettei jakele reseptejä, vaan pitää tärkeimpänä välimerkkinä kysymysmerkkiä ja tärkeimpänä sanaa MIKSI.

Onko työsi tarpeellista?

Seppäsen mielestä useimmat meistä tekevät työtä, jonka tekemättä jättäminen ei millään lailla vähentäisi yleistä onnellisuutta, hyvinvointia tai tyytyväisyyttä.

Hän myöntää moisen väitteen kuulostavan sopimattomalta ja suorastaan loukkaavalta todennäköisesti siksi, että se on arkaluontoisella tavalla tosi. Tosin hetken mietittyään moni on valmis myöntämään, etteivät kaikki työt ole aivan välttämättömiä. Varsinkin mitä kauemmas omasta elämänpiiristämme tietyt työt menevät, sitä vähämerkityksellisemmiltä ne näyttävät.

Kirjassaan Seppänen kertoo hauskan esimerkin: Tälläkin hetkellä jossain suunnitellaan matkapuhelinta, jonka ominaisuudet ylittävät mielikuvituksemme rajat. Mitä jos kovapalkkainen nörttitiimi löisi koko projektin lekkeriksi, vetäisi suunnitelmansa vessanpöntöstä alas ja lähtisi viikoksi snoukkaamaan? Kuka meistä kaipaisi kännykkää, jota emme kykene edes kuvittelemaan?

Seppänen ei kuitenkaan lähde asettamaan töitä arvojärjestyksiin. Hän haluaa ennemminkin pikkuisen pudistella ihmisiä käyttämään älyllistä ja henkistä kapasiteettiaan työn arvojen ja mielekkyyden pohtimiseen - ei vain oman työmäärän päivittelyyn.

- Harva pitää esimerkiksi lääkärin työtä tarpeettomana. Se ei vielä välttämättä tarkoita, että kaikki lääkärin työssä olisi tarpeellista tai jopa välttämätöntä, Seppänen hymähtää.

Työnarkomaani hyvyyden loukussa

Työterveyslääkärinä Seppänen näkee paljon turhautumista ja uupumista, josta voi seurata niin henkistä kuin fyysistä oireilua.

- Haluan kuitenkin korostaa, ettei työssä jokaisen tarvitse eikä kuulu uupua! hän huomauttaa.

Seppänen on todennut, että harva tunnustaa olevansa narkomaani, sen sijaan työnarkomaaniksi tunnustautuu yllättävän moni. Työnarkomaani kertoo tekevänsä liikaa töitä, tosin omasta vapaasta tahdostaan, mutta kärsii eikä ole enää omien valintojensa herra. Minkäänlaista ulospääsyä tilanteesta narkomaani ei pysty enää näkemään.

Työnarkomaani on sortunut hyvyyden loukkuun. Hän on ollut hyvä ja osaava työntekijä, joka tekee mielellään sitä, mitä osaa parhaiten. Ympäristö ryhtyy pian vaatimaan sitä häneltä lisää. Yksilö saa hyvyydestä kiitosta, valitettavan usein epäsuorasti, koska hyvän työntekijän oletetaan ymmärtävän oma hyvyytensä muutenkin.

Hyvyyden kokemus myös vahvistaa ammatti-identiteettiä. Vahva henkilökohtainen ammatti-identiteetti on työn yliannostuksen vaaranpaikka. Kun uupumus iskee, kyse ei enää ole vain vakavasta väsymystilasta, vaan se uhkaa myös ammatti-identiteettiä ja ihmisen koko minäkuvaa.

Onko työstressi sitten lisääntynyt työn vaativuuden myötä, vaikka periaatteessa työolothan ovat parantuneet? Vai onko uupumisesta tullut muoti-ilmiö, johon voi upottaa kaikki henkilökohtaisetkin ongelmansa?

Koskaan ennen meillä ei ollut tyky-toimintaa, eikä koskaan meillä ole valitettu yhtä paljon uupumisesta.

Työ ei muutu, ihminen muuttuu

Seppänen kääntää kirjassaan asetelman ylösalaisin: työnteko ei itsessään aiheuta stressiä, vaan kaikki muu oheistoiminta, joka johtaa epävarmuuden lisääntymiseen.

- Työnteon rajat ovat hämärtyneet, vapaa-aika ei enää olekaan itselle ja läheisille varattua. Vierastan myös ajatusta, että ihmisten tulisi harrastaa liikuntaa sen vuoksi, että jaksaisi tehdä tarmokkaammin töitä, sanoo Seppänen, aktiiviliikkuja.

- Jokaisella on rajansa. Mitä korkeammaksi paine nousee, sitä kovemmin pamahtaa. Ja mitä laajemmalle riekaleet lentävät, sitä vaikeampi korjata, kirjoittaa Seppänen.

Hän muistuttaa burn outista paranemisen alkavan vasta kun ihminen itse hyväksyy uupumuksensa. Ensin tarvitaan lepoa, jolla Seppänen tarkoittaa oman ajan puhdistamista työstä. Vähitellen lepo aktivoituu, jolloin ihminen alkaa vaistonvaraisesti tehdä niitä asioita, jotka ovat tuottaneet hänelle aikaisemmin mielihyvää. Tärkeintä on asettaa oma hyvinvointi itsekkäästi kaiken muun - jopa sen rakastetun työn - edelle. Kun työhön on saanut konkreettista etäisyyttä, voi tervejärkisemmin tarkastella omaa suhdettaan työntekoon.

Töihinpaluu onkin joutumista karmean tosiasian eteen: mikään ei ole muuttunut!

Juhani Seppänen sanoo, että tämä shokki on kohdattava ja hyväksyttävä. Vasta sen jälkeen uupumuksesta voi parantua.

Työllä ei ole kykyä muuttua, vain ihmisellä on.