Avataanko rahahanat vai arvioidaanko toimintaa?

Yhteen potilaaseen sijoitetulla eurolla ei voi hoitaa enää toista.

Kukaan ei liene välttynyt perusterveydenhuollon ongelmia koskevalta uutisoinnilta. Terveysasemien lisäksi erityisesti lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ovat olleet suurennuslasin alla niin, että alalla työskenteleviä kuumottaa.

Häkellyttävää on, kuinka monet korkeasti koulutetutkin kansalaiset kailottavat pää punaisena, että ongelmien korjaamiseksi Suomessa on lisättävä terveydenhuollon osuutta bruttokansantuotteesta. Muutoksen tarve kyllä on selvä, sillä niin kauan kuin perusterveydenhuolto ei toimi, myöskään lasten- ja nuorisopsykiatria ei pysty suoriutumaan omasta tehtävästään eli vaikeasti oireilevien lasten ja nuorten hoitamisesta.

Epäselväksi sen sijaan jää, missä nämä loputtomasti mammonaa suoltavat rahahanat ovat.

Aiheesta käytiin kiinnostavaa keskustelua nuorisopsykiatri Henna Haravuoren dosenttiluennon jälkeen, ja kolmen pointin hengessä ajatukset voisi tiivistää seuraavasti:

Pointti 1: Mitään rahahanoja ei ole olemassakaan, paitsi Roope Ankan rahasäiliössä.

Me Ankkalinnan ulkopuolella asuvat joudumme elämään todellisuudessa, jossa terveydenhuoltoon lisätty raha on jostakin muusta pois. Siksi rahojen jaossa on oltava hyvin tarkkana. Muuten on mahdollista, että mölyn seurauksena rahoitusta vähennetään koulutuksen tai julkisen liikenteen kaltaisilta kansanterveyttä ja kestävää kehitystä edistäviltä toiminnoilta.

Sama rajallisuus pätee rahojen jakoon terveydenhuollon sisällä: yhteen potilaaseen sijoitetulla eurolla ei voi hoitaa enää toista.

Pointti 2: Näytön puute ei tarkoita negatiivista näyttöä, mutta terveydenhuoltoa ohjaavien vahvojen suositusten tulisi perustua tutkimusnäyttöön.

Yllättävää kyllä, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kouluterveydenhuoltoa koskevista suosituksista aniharva täyttää tämän vaatimuksen.

Skolioosiseulontoja koskeva suositus on parhaillaan Palkon arvioitavana, koska esimerkiksi Englannissa NICE ei suosittele kaikkien lasten seulontaa. Myös näyttö nuorten masennuksen seulonnasta väestötasolla on ilmeisesti varsin ohutta.

Niin kiva kuin olisikin seuloa kaikenlaista, jokaiseen seulaan liittyy riski tarpeettoman huolen lisäämisestä ja merkittävistä turhista kustannuksista. On tehtävä selvä ero universaalin ja kohdistetun seulonnan ja tuen välille.

Lisäksi on huomioitava seulonnan etiikka: on epäeettistä seuloa, jollei seulaan jääville ole tarjolla nopeaa, vaikuttavaa interventiota. Näinhän ei nuorten masennuksen osalta tällä hetkellä useinkaan ole.

Pitäisikö siis perusterveydenhuollossa sijoittaa lisää resursseja kyseenalaiseen seulontaan, toiminnan tutkimiseen vai tutkitusti tehokkaaseen hoitoon?

Pointti 3: Nuoret itse toivovat saavansa apua mielenterveysongelmiinsa omassa arjessaan, joka suurimmalle osalle nuorista tarkoittaa omaa koulua tai oppilaitosta. Yhden tai kahden kohtaamisen jälkeen tehty lähete nuorisopsykiatrialle on nuorelle itse asiassa hylkäämiskokemus.

Erikoissairaanhoidon lähetteissä nähdään lukion toista vuotta suorittavien kohdalla selvä piikki. Pitäisikö siis palkata lisää nuorisopsykiatreja, arvioida opiskeluhuollon psykologin vetämien stressinhallintakurssien vaikuttavuutta vai lisätä opetusalan ymmärrystä nuorten aivojen kehityksestä?

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoisi näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja tasa-arvossa.