”Suomessa ei ole yhtään neutraalia mediaa. 95 % on vihervasemmistolaisia ja sitten on toiselta laidalta Suomen Uutiset. Hesarilla ja Ylellä on uutisoinnissa selvä vihervasemmistolainen agenda.”

Näin minulle kirjoitti eräs hyvin pitkälle kouluttautunut ja akateemista tutkimusta työkseen tekevä ihminen, jonka mukaan “valtamedioiden” uutisointiin ei voi enää luottaa. Hänen mukaansa Ranskan metsäpalojen takana on maahanmuuttajien salaliitto. Valtamedia siitä luonnollisesti vaikenee.

Minä ajattelin tuossa hetkessä jostain syystä lääketieteen historiaa, mitä muuten teologille ei tapahdu kuin suuren turhautumisen tai epätoivon hetkinä. Muistelin, että 1700-luvulla keksittiin lääke isorokkoa vastaan ja 1800-luvulla alettiin hoitaa monia tartuntatauteja. Viime vuosisadan yksi läpimurto oli penisilliini ja viimeistään 1900-luvun aikana moderni lääketiede vakiinnutti asemansa.

Mistä lääke näin viheliäiseen vaivaan?

2000-luvun tieteelliseksi haasteeksi ehdotan rokotetta, joka vahvistaisi ihmisen kriittistä ajattelukykyä ja antaisi resistenssiä salaliittoteorioiden, tiededenialismin ja vaihtoehtotodellisuuksien epidemian riehuessa. Kysyntää olisi.

Vakavasti puhuen tämä on kansainvälinen ilmiö ja aatteellinen epidemia, joka näkyy niin lääkärin vastaanotoilla, peruskouluopetuksen suunnittelussa kuin papin juttusillakin. Sosiaa-lista mediaa on vaikea enää käyttää törmäämättä ilmiöön. Tämä epidemia on siitä erikoinen, että se lietsoo epäluottamusta vähän joka suuntaan ja samalla sokeaa luottamusta mitä epäilyttävimpiin tiedonlähteisiin.

Vaikuttaa siltä, että kaikessa tietämisessämmekin olemme äärimmäisen uskovaisia ja uskossamme taas raivostuttavan tietäväisiä. Uskon ja tiedon raja onkin tosielämässä veteen piirretty viiva: jos sinä päätät uskoa äärioikeistolaisia salaliittoteorioita tai Pietarin trollitehtaan propagandaa, minä en sitä asia-argumenteilla kumoa, vaikka puhuisin ihmisten tai enkelien kielin.

Mutta mistä lääke näin viheliäiseen vaivaan?

Papin kokemukseni sanoo, että meissä jokaisessa asuu empatiaa ja lämpöä kaipaava ihminen. Samaan aikaan kun kaipaamme enenevässä määrin aitoa katsetta ja lämpöä, vuorovaikutuksemme teknistyy, tekoälyistyy ja medioituu. Mediasta on tullut kiusallisen usein väline, joka välittää tehokkaasti tietoa, mutta toimii esteenä empatialle ja tekee vuorovaikutussuhteista kylmiä.

Helsingin Sanomat haastatteli kesällä näyttelijätaustaista lääkäriä Kari Hevossaarta, joka opettaa lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja kykyä empatiaan. Välineinä hän käyttää eri taidemuotoja ja improvisaatioharjoituksia, ilmeisen suotuisin tuloksin.

Ehkä moisesta empatiaopetuksesta pitäisi tehdä kansalaistaidon kurssi kaikille? Omalla kurssillani kuunneltaisiin alkuun aina Edu Kettusen Kaivo aavikolla -biisi: “Sä näytit mulle sielusi kerran, epähuomiossa kun löysit kaukoputkestasi Jupiterin kuita. Sä olit hetken läsnä, ilmalukon kynnyksellä vasten planeettasi autioita, tuulisia öitä.”

2000-luvun ihmerokotteessa pitää siis olla vaikuttavana aineena tuhti määrä katsekontaktia ja lämpöä. Oleellista on kyky eläytyä toisen kokemukseen ja ottaa hänet vakavasti. Voin pitää salaliittosivustoa naurettavana, mutta en siihen uskovaa ihmistä. Hänen huolensa ovat aitoja ja niiden takana on kokonainen, tavallinen ja epävarma ihminen.

Kukaan ei ole kiusallaan luiskahtanut kaninkoloon eikä varsinkaan kömmi sieltä pois siten, että joku minun kaltaiseni naureskelee somessa. Itse asiassa minun ja hänen syvimmissä huolissaan on luultavasti jotain yhteistä. Ja niin kauan kuin ihmiset jakavat syviä tuntojaan, meillä on toivoa.