Isännälle ikä pitkä, emännälle perä leveä, kuuluu vanha virpomisloru. Pulska emäntä oli talon vaurauden merkki, siinä missä porvarisherran tynnyrimäinen vatsakin. Jos tähän on uskominen, ovat suomalaiset nykyään ylen vaurasta väkeä, sillä noin 1,2 miljoonaa suomalaista on lihavia, kun mittarina käytetään painoindeksiä, joka on yli 30 kg/m2.

Asetelma on keikahtanut päälaelleen sitten menneiden aikojen, sillä nykymaailmassa vaurauden ja menestyksen merkki ei ole runsas rasvakudos, vaan hoikka ja lihaksikkaaksi treenattu keho.

Lihavuuden taas katsotaan kertovan elämänhallinnan tai ainakin kurinalaisuuden puutteesta, kenties heikosta yhteiskunnallisesta asemastakin.

Lihavuuden Käypä hoito -suosituksessa todetaan, että lihavuus on pitkäaikaissairaus, jossa rasvakudoksen määrä on energiansaannin ja -kulutuksen epäsuhdan vuoksi lisääntynyt liiallisesti, mutta onko asia näin yksioikoinen? Onko lihavuus sairaus, seuraus, riskitekijä vai kaikkea tätä?

Lääketieteen sanasto määrittelee sairauden psykofyysisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuudeksi, joka aiheuttaa tilapäistä tai pysyvää haittaa, vajaatoimintoja tai vammaisuutta. Tämän määritelmän mukaan lihavuus täyttää ilman muuta sairauden kriteerit.

Tiedämme, että perimä vaikuttaa ruokahalun säätelyyn ja rasvakudoksen kertymiseen ja sitä kautta alttiuteen lihoa. Lihavuudelle altistavat myös stressi, masennus, yksinäisyys ja alhainen sosioekonominen asema, samoin vähäinen fyysinen aktiivisuus.

Tiedämme edelleen, että lihavuus on riskitekijä, joka altistaa monille sairauksille, kuten tyypin 2 diabetekselle, sepelvaltimotaudille, nivelrikolle ja masennukselle. Tervettä lihavuutta ei ole, sanotaan.

Eikö kaiken tämän todistustaakan edessä voisi huoletta hyväksyä lihavuuden sairauksien kaanoniin?

Varmasti voisi, tarjoaahan asema sairautena pääsyn hoidon ja erilaisten sairaus- ja sosiaalivakuutusetuuksien piiriin. Toisaalta voi myös perustellusti kysyä, täytyykö jonkin ilmiön olla luokiteltu sairaudeksi, jotta sitä voi ja saa hoitaa?

Medikalisaatiokriitikko Ivan Illich on todennut, että lääketieteellisillä instituutiolla on taipumus kaapata terveyteen liittyviä ilmiöitä alaisuuteensa, eikä tämä ole ongelmatonta. Lihavuuden taustat ovat moninaiset, mutta keskiössä on energiansaannin ja kulutuksen epätasapaino, johon yksilö lähtökohtaisesti voi vaikuttaa. Jos lihavuus määritellään sairaudeksi, tuleeko ihmisestä toiminnan kohde, sen sijaan että hän näkee itsensä aktiivisena toimijana omassa asiassaan?

Yksi keskeinen kysymys on, haluaako lihava ihminen tulla määritellyksi sairaaksi? Pitäisikö hänellä olla oikeus olla erilainen sen sijaan että hänet todetaan korjaamisen kohteeksi? Onko joku kysynyt tätä lihavilta? Onko lihavuuden määrittelemisessä sairaudeksi, eikä vain sairauden riskitekijäksi, enemmän haittaa kuin hyötyä?

Me elämme yltäkylläisyyden maailmassa, jossa kaloritiheää ravintoa on runsaasti saatavilla ja liikunnan sekä fyysisen rasituksen minimoiminen tai suoranainen välttäminen on helppoa. Metsästäjä-keräilijän kehomme ei ole pysynyt tämän muutoksen perässä, vaan se rakastaa edelleen kaikkea makeaa ja rasvaista. Kun ravintoa oli niukasti, oli selviytymisen kannalta eduksi varastoida ylimääräinen energia rasvaksi tulevia nälkäkausia varten.

Lihavuuden yleistymisessä ei siis ole kyse vain siitä, että yksilöt olisivat tehneet huonoja valintoja, vaan siitä, että ympäristö houkuttelee ja ohjaa meitä epäterveelliseen käyttäytymiseen.

Kuka siis on sairas, lihava yksilö vai sellainen yhteiskunta, jossa on vaikea elää lihomatta?