In memoriam Saara Harviainen 12.1.1919-16.2.2004
Ortopedi Saara Harviainen kuoli 16.2.2004 juuri 85 vuotta täytettyään pitkällisen sairastelun väsyttämänä. Hän oli syntynyt 12.1.1919 Haminassa, tuli ylioppilaaksi Kouvolan Yhteislyseosta ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingissä 1947. Apulaislääkärinä hän oli Hämeenlinnassa ja Oulussa ja erikoistui kirurgiksi 1955. Hän työskenteli Oulussa, Kuopiossa ja Helsingissä Invalidisäätiön sairaalassa ja valmistui ortopediksi 1960 ensimmäisenä naisena Suomessa. Mittavan osan lääkärintyöstään hän teki Mikkelissä 1965-1973. Hän rakensi Mikkelin keskussairaalaan aktiivisen ortopedisen toiminnan lähes tyhjästä, arvatenkin entisen Viipurin lääninsairaalan tasolta. Teki siis uskomattoman työmäärän sairaalan ensimmäisenä ja ainoana ortopedinä. Saara koulutti henkilökunnan, hankki välineistön luukirurgiaan, laati hoitokäytännöt ja toimintaohjeet yksittäisiä vamma- ja murtumatyyppejä varten, valvoi tarkkaan silloiset pitkälliset vetohoidot, opetti pedanttisella huolella kipsaustekniikat ja selvitti kotihoito-ohjeet. Hän seurasi, että annettuja ohjeita myös noudatettiin, joskus pelottavan kiukkuisestikin, jos huomautettavaa oli. Hoitohenkilökunnan puolia hän piti tinkimättä, jos missä työvoimaa tarvittiin. Voi uskoa, että Saaran temperamentin tuntien, uran puskeminen sen ajan kirurgien miehisessä maailmassa ei ollut vallan helppoa. Työssään hän kuitenkin pärjäsi siinä missä muutkin. Lavean ammatillisen tietämyksensä, työkokemuksensa ja terävän älynsä vuoksi hänen ei koskaan tarvinnut jäädä alakynteen äänekkäämpien kollegojensa rinnalla. Hän myös nautti arvostusta enemmän kuin monet, ei vähiten potilaiden taholta. Saaran esimerkistä saivat apulaislääkärit erinomaista oppia suhtautumisessa potilaisiin ja koko kirurgiseen työhönkin, kaikkine siihen kuuluvine sidonnaisuuksineen. Hän näki kosolti vaivaa huolehtiakseen potilailleen näille kuuluvat kuntoutukset, apuvälineet, kellit, lellit, myellit, veteraanien ja muidenkin invalidien prosentit sekä muut etuudet, joita nämä itse eivät olleet hoksanneet anoa. Kaikki tämä ennen sosiaalihoitajien, kuntoutusohjaajien ja muiden potilasasiamiesten aikaa. Vaikeitakin potilaita oli. Saaran osuva määrittely ei kykene vastaanottamaan hoitoa toimii edelleen. Nykytermi lienee psykososiaalisesti ko-operaatiorajoitteinen. Jouduin Saaran oppiin 1960-luvulla vihreänä kandipoikana pää täynnä Sveitsin AO-gurujen uusia oppeja leikkauksellisesta murtumahoidosta. Toimitin tohkeissani, että man muss operieren. Mieliinpainuvalla tavalla Saara palautti isällisesti maan tasalle. Selväksi tuli, että man kann auch konservativ behandeln. Charnleyn oppikirja murtumahoidosta tuli sittemmin tarkkaan luetuksi. Työskentely Saaran alaisuudessa oli selkeää, koska joka tilanteeseen oli käypä hoito, josta ei tietenkään sopinut omin päin poiketa. Saara laati leikkaussalin seinälle listan kymmenestä kirurgisesta toimenpiteestä, jotka apulaislääkärin tuli oppia keskussairaalajaksonsa aikana (suoliresektio, kureutuneen tyrän leikkaus, subduralihematoman trepanatio, jne). Jokainen kruksasi omalta kohdaltaan: nähnyt, tehnyt, seniori assisteerannut. Tämä siis jo parikymmentä vuotta ennen yliopistoklinikoiden lokikirjahankkeita. Vaivojaan laskematta Saara kärsivällisesti opetti kädestä pitäen, ilmeisen mielissään että pyydettiin. Keskustelijana Saara oli eloisa, huumorintajuinen ja kantaa ottava, kuulusteli mielellään nuorten kollegojensa tietoja medisiinasta, usein muustakin. Tietämättömyydestä sai taatusti sapiskaa, mutta paljon sai anteeksi kun ilmoitti, että otan selvää. Saaralla oli terävä kynä ja lääkärin työssä tuotetaan paljon tekstiä. Ortopedian ohella hän opetti apulaislääkäreille myös ytimekästä kielenkäyttöä. Hän inhosi epätarkkoja ilmaisuja, subjektiivisia tulkinnanvaraisuuksia ja löysää kirjoittelua potilasta koskevissa asioissa. Kerrankin hän ylpeänä kutsui kansliaansa katsomaan vasta vaivalla naputtamaansa B-todistusta, johon oli mutkikkaasta mittavasti rönsyilevästä sairauskertomuksesta mestarillisesti tiivistetty olennainen. Tulos oli selkeää kaikille ymmärrettävää Suomen kieltä. Julkisuuteen ilmaantui myös Sakuran pisteliäitä pakinoita, joiden sisältönä useinkin oli katkera suivaantuminen tuoreen kansanterveyslain myötä versoavia byrokratian kukkasia kohtaan. Pakinoissaan ja muissa kriittisissä kirjoituksissaan Saara - itse asiaa korostaakseen - esiintyi mielellään vaatimattomasti ammattinimikkeellä lääkintätyöntekijä. Hän kantoi myös huolta Lapin luonnon säilymisestä ja puolusti lappilaisten elämäntapaa. Lappi olikin Saaralle rakas. Hän joutui Lapin lumoukseen joskus 1950-luvulla, josta alkaen teki pitkälti toistasataa matkaa, useimmiten Inarin, Enontekiön ja Utsjoen alueelle. Hän liikkui usein yksin reppu selässä ja yöpyi autiotuvissa. Myöhemmin tuli hankituksi vaatimaton eräkämppä, Karhunkota, jossa hän vietti kaikki lomansa. Retkillään oli Saaralla tilaisuus nähdä viime rippeet saamelaisten vanhasta luonnon ehtoihin perustuvasta elämäntavasta. Ja nähdä mielipahakseen myös viime vuosikymmenien muutos, seurausta tieverkoston ja etelän ihmisten elämäntyylin levittäytymisestä. Legendaksi on jäänyt tositapaus varhaisilta vuosilta. Saaralla oli mielessään matka tunturiin ja silloiselta esimieheltä oli anottava virkavapautta. Perusteluna oli Suomen Naisortopediyhdistyksen kokous Lapissa. Lupa tuli, mutta Saaran kansliasta poistuessa esimies vielä kysäisi, että onko paljonkin jäseniä siinä yhdistyksessä. Saara virnisti ovenraosta, että yksi. Näiltä retkiltä kertyi lukuisia päiväkirjoja, joiden pohjalta Saara eläkevuosinaan kirjoitti kolme omakustanteista tarinakokoelmaa: Lapintikkuja (1989), Jälkijättöjä (1990) ja Pohjastunturit (1995). Vivahteikkaassa kerronnassa tulee esiin haltioituminen Lapin maiseman avaruuteen, rauhaan, luonnon erikoislaatuisuuteen ja etenkin kasviston rikkauteen. Luonnonkuvaukset ovat keveästi vetäistyjä kuin akvarellit, lukiessa tuntee sateen ropinankin niskassaan. Saara oli myös tietorikas botanisti ja tunsi mm. ällistyttävän määrän Lapin harvinaisuuksia kasvualueineen. Siis täysin toista maata kuin joidenkin luonnonsuojelulla elämöivien tiedot, jotka eivät juuri ulotu metriä etäämmäksi pihan kukkapenkistä, kuten Saara oli saanut aihetta tuhahtaa. Ensivaikutelma Saaraan tutustuessa helposti hämmensi. Ulkoiselta olemukseltaan miehisissä maastotamineissaan ja tupakkoineen hän oli hieman menninkäismäinen hahmo, mutta keskustelussa aina asiassa kiinni. Jos ilmeni nuoremmalle ripityksen tarvetta, seurasi tuimaa opetusta silmät viirussa hyväntahtoinen hihitys, vain Saaralle ominainen. Persoonallista kollegaa lämmöllä muistamme.