Lääkäri potilaana
Jos lääkäri hoitaa lääkäriä, niin hoitaako hoitava lääkäri hoidettavaa lääkäriä kuten hoidettava lääkäri haluaa, että hoitava lääkäri hoitaa, vai hoitaako lääkäriä hoitava lääkäri hoidettavaa lääkäriä samalla tavalla, jolla hoitava lääkäri yleensä hoitaa? Ja edelleen, valitseeko hoidettava lääkäri tietyn hoitavan lääkärin juuri siksi, että hoidettava lääkäri tietää, millä tavalla hoitava lääkäri tavallisesti hoitaa potilaitaan? Tällaisia kysymyksiä esitti sanaleikin pohjalta amerikkalainen lääkäri Nancy Yanes-Hoffman, joka esitelmöi toukokuussa Oslossa kansainvälisessä lääkärien terveydenhuollon kongressissa lääkäripotilaan hoitoon vaikuttavista tekijöistä.
Lääkärin sairastuminen ja sairastaminen näyttää usein olevan jotenkin outoa ja pelottavaa paitsi hänelle itselleen, myös hänen perheelleen, työtovereilleen ja jopa potilailleen. Hoidon kynnys on lääkärille yllättävän korkea, yritti sitä ylittää kummasta suunnasta tahansa. Toista lääkäriä ei ole helppo hoitaa. Tuntuu kuin tunkeutuisi luvatta toisen yksityiselämään. Vaivojen valittaminen ei suju lääkäriltä luontevasti. Lääkärit ovat tottuneet konsultoimaan toisiaan epäselvissä tapauksissa, eivät pyytämään tai antamaan hoidollista apua. Kerran eräs kollega otti minuun yhteyttä ja kertoi potilaastaan, jolla oli suuria ongelmia. Myöhemmin selvisi, että kysymys olikin hänestä itsestään. Kun kyselin, miksi näin, hän vastasi, ettei kehdannut vaivata minua omalla asiallaan.
Kokemukseni lääkäripotilaiden tutkimisesta ja hoidosta perustuvat monivuotiseen työhön Kuntoutussäätiön palveluksessa. Olen tehnyt lukuisia yksilöllisiä työkykyarvioita, kuntoutustutkimuksia, työkokeiluja, ohjannut työhönvalmennuksia, ollut mukana TYK- ja ASLAK-kuntoutuksessa ja vetänyt lääkärien kuntoremonttiohjelmia. Kuntoutussäätiö on kehittänyt kuntoutuspalveluja monille sairaus- ja ammattiryhmille, joiden palvelut ovat olleet huonosti järjestettyjä ja työelämästä syrjäytymisen vaara on lisääntynyt. Selvitysten perusteella periaatteessa hyvistä lähtökohdistaan huolimatta akateemisen loppututkinnon suorittaneet ovat yllättävän suuressa pulassa, jos sairaus tai vamma aiheuttaa työkyvyttömyyttä. Ammatillisen kuntoutumisen esteitä on paljon. Tässä suhteessa lääkärit eivät ole poikkeus. Olen jatkuvasti saanut vahvistusta käsitykseeni, että jos suutarin lapset kävelevät ilman kenkiä, niin lääkärit saavat sairastaa suhteellisen rauhassa ilman hoitoa ja kuntoutusta.
MIKSI LÄÄKÄRI EI HAE APUA?
Mielenkiintoista on, miksi lääkäri ei hakeudu tutkimuksiin ja hoitoon, vaikka tuntee työkykynsä heikkenevän. Miksi aivan tavalliset taudit jäävät diagnosoimatta, lääkitys käyttämättä ja potilas-lääkärisuhde kehittymättä, kun potilas on itse lääkäri? Lääkärit eivät näytä myöskään käyttävän sairauslomia, eivät hakeudu ennenaikaisille eläkkeille, eivät käy terveystarkastuksissa, eivät kirjoita toisilleen reseptejä eivätkä tee normaaleja potilaskortti- tai sairauskertomusmerkintöjä kollegastaan. Oireensa puheeksi ottanutta lääkäriä toki autetaan, mutta pääasiassa sivumennen muiden potilaiden lomassa ja perinteisesti korvauksetta. Vedotaan joko suoraan tai epäsuorasti hänen tietoihinsa ja taitoihinsa pitää huolta itsestään. Ei huomata, ettei lääkärilläkään, kuten ei muillakaan potilailla, ole aina omatoimiseen terveydenhoitoon tarvittavaa tahtoa. Lääkärillä on oman tautinsa tunnistamisessa ja hoidon toteuttamisessa lähes samat pulmat kuin maallikollakin. Kohtalohan ei aina ota huomioon lääkärin koulutusta tai erikoisalaa. Kuin huomaamatta vastuu sairautensa hoidosta näyttää kuitenkin siirtyvän lääkäripotilaalle itselleen. Potilaaksi on erilaisista syistä vaikea ryhtyä ja päästä.
Kollegan hoitojärjestelyjä vaikeuttavat useat sinänsä pienet seikat, mutta periaatteessa suuret asiat. Tällaisia ovat esimerkiksi intimiteettisuojan ja salassapidon monimutkaisuus, potilaalle sallittavan regression hyväksyminen, vastuukysymykset hoitovalinnoissa, tiedon ja tietämättömyyden yhteensovittaminen taudin määrityksessä. Käytännössä joudutaan kysymään, mitä potilaat ajattelevat, tuntevat, kuvittelevat, jos tuttu lääkäri odottelee vaikkapa psykiatrin vastaanotolle samassa odotustilassa. Pitääkö lääkäripotilaan antaa odottaa yhtä kauan vai kauemmin kuin muiden potilaiden, vai pitäisikö hänet tutkia muiden ohi? Mitä siitä sitten ajatellaan? Voiko lääkärin sairauslomatodistukseen, jos nyt sellainen olisi ajankohtainen, kirjoittaa oikeaa diagnoosia vai ei, voiko lääkkeet ostaa omalla nimellä, täytyykö B-lausunto jättää tekemättä, jotteivät yksityiskohtaiset tiedot leviä palveluverkostoihin ja mahdollisesti vaikeuta lääkärin toimintaa lääkärintyössään?
Valitettavia esimerkkejä on olemassa. Oman terveyskeskuksen palvelujen käyttö olisi aina mutkattominta, mutta intimiteettisuoja on olematon, ellei tehdä erikoisjärjestelyjä. Mitä siitä taas seuraa? Kenellä on vastuu tarpeellisten tutkimusten tekemisestä ja tulosten asiallisesta ja yksityisyyttä loukkaamattomasta tulkinnasta? Useimmiten lääkäripotilaan on ratkaistava itse, missä ja miten asiansa hoitaa. Toki hän saa osakseen myötätuntoa, hyviä neuvoja ja arvokkaita lääketieteellisiä arvioita, mutta saattaa kuitenkin törmätä epäasialliseen spekulointiin, jopa pahansuopaan juoruilun ilmapiiriin.
MILLOIN TYÖKYKY ON UHATTUNA?
On myös tärkeää, että joku ottaa kantaa siihen, minkälainen sairaus, vika tai vamma tekee lääkärin kykenemättömäksi virkaansa tai työhönsä ja milloin lääkäri on soveltumaton toimimaan itsenäisesti lääkärin tehtävissä. On ratkaistava, missä kulkee lääkärin inhimillisten voimavarojen ja potilasturvallisuuden raja.
Olen omassa työssäni tehnyt samansuuntaisia havaintoja kuin Oslon kongressissa esitetyissä tutkimuksissa lääkärien tekemistä hoitovirheistä. Näyttää olevan harvinaista, että lääkäri sairaanakaan tekisi työssään virhearviointeja ja suoranaisia taitovirheitä. Ylirasittuneen ja sairaan lääkärin toimintakyvyn heikkeneminen näkyy ensimmäisenä perheen ja lähimpien sosiaalisten suhteiden piirissä. Lääkärin kaikki aika kuluu työhön ja hyvän lääkärin maine kasvaa. Potilaat saavat huomiota lääkärin vapaa-ajallakin. Lääkäri eristäytyy vähitellen muusta elämästä, tinkii omasta koulutuksestaan eikä osallistu alansa keskusteluihin. Huoli potilaista lisääntyy, mutta asiallinen huolenpito vähenee. Lopen uupuneen lääkärin terve empatia muuttuu vihamielisyydeksi ja kyynisyydeksi, mutta kohtalokkaita virheitä sattuu aniharvoin.
Lääkärin on vaikea tunnustaa burn out -oireitaan. Ympäristö kyllä huomaa ne, muttei osaa tarttua asiaan. Ajaudutaan merkillisiin selviytymisstrategioihin. Hoitoyhteisö toimii jotenkuten ja tukee lääkäriään kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen yhteisö monesti hylkää hänet yllättävän perusteellisesti. Tämä näkyy selvästi silloin, kun lääkäripotilas onnistuneen hoidon ja kuntoutuksen jälkeen yrittää palata työhön. Työtahti on kova, enää ei anneta periksi, sijaisen kanssa on mennyt hyvin. Väliaikaista harmoniaa ei haluta häiritä eikä lääkärin tervehtymiseen luoteta. Tarvitaan "näyttöjä", ennen kuin asema työyhteisössä jälleen vakiintuu. Näissä tapauksissa on usein käytetty apuna kuntoutuksen perinteisiä menetelmiä, työkokeiluja, valmennuksia ja työnohjausta. Tosin kuntoutusidean myyminen lääkärin työpaikoille vaatii erilaista paneutumista. Niihin ei ole totuttu eikä lisäarvoa ole huomattu.
TAVANOMAISET TYÖVÄLINEET AVUKSI
Lääkärin on tavallista vaikeampi avautua huolineen toiselle lääkärille. Tarvitaan aikaa ja halua kuuntelemiseen, ei sääliä ja lohduttelua. Kokemukseni mukaan hoitavan lääkärin ja potilaslääkärin kanssakäymistä häiritsevät puhumattomat arvailut siitä, kumpi tietää enemmän ja kumpi huomaa aiemmin, mitä toinen osapuoli ei osaa. Jos on kyse epämääräisistä yleisoireista, hoitavan lääkärin valppautta häiritsee helposti liiallinen tarve medikalisoida asiat. Kaikkien teoreettisten mahdollisuuksien lääketieteellinen tarkastaminen tuntuu välttämättömältä, mutta tulosten analysointi tavallista vaikeammalta. Tutkittavanahan on kollega, joka saattaa tietää tuloksista tutkijaansa enemmän. Kokonaisuus ei hahmotu eivätkä lääkäripotilaan hoitomahdollisuudet avaudu. Tavallisia tauteja ei kehtaa edes ottaa puheeksi, vaikka niitä esiintyy lääkäreillä yhtä usein kuin muillakin ihmisillä. Harvinaisten tautien mahdollisuus on vähäinen, joten eiköhän lääkäripotilas itsekin selvitä ne itselleen.
Nyrkkisääntönä on syytä kuitenkin pitää, että lääkäripotilasta tutkitaan ja hoidetaan aivan samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä. Itse asiassa lääkäripotilaita on ilo hoitaa, kunhan vain on riittävästi aikaa ja tarmoa sen selvittämiseksi, kumpi on potilas ja kumpi lääkäri. Käytössä olevat työvälineet ovat samat kuin yleensä: vastaanotot (ihan oikeasti), erikoistutkimukset (liioittelematta), lääkkeet (määrätään reseptillä) ja toimenpiteet (normaaleilla potilaspaikoilla). Erilaisia kuntoutusmenetelmiä ja työjärjestelyjä voidaan toteuttaa myös omassa ammattikunnassamme siitä huolimatta, ettei niihin olla vielä "totuttu" eikä lääkärien työterveyshuolto toimi kuin satunnaisesti. Arkaluonteiset asiat voidaan yleensä hoitaa joutumatta tarpeettoman salailun verkostoihin. Salaisuushan ei ole salaisuus, jos sen jo kaikki tietävät. Lääkärin työn kannalta merkityksellisiltä arvailuilta ja juoruilta voidaan yleensä yhteistuumin katkaista siivet.
LUOTTAMUSLÄÄKÄRIN TUKEA TARVITAAN
On sanottu, että lääkäri kuten muutkin terveydenhuollon ammattilaiset ovat aina vaikeita potilaita. Mahdollisesti, mutta ainakin lääkärit ovat pääsääntöisesti hyviä parantujia, jos päästään kiinni käyvästä hoidosta ilman, että lääkäripotilas tuntee epäonnistuneensa omassa työssään. Kumma kyllä, lääkäri syyllistää itsensä sairastuessaan. Liekö tällä yhteyttä itsemurhakäyttäytymiseemme?
Lääkäriä hoitavan lääkärin jakamaton velvollisuus on ylläpitää asiallista toivoa ja raivata kollegan rinnalla työhönpaluun esteitä. Tervehtyminen ei ole lääkärin kohdalla mikään kunniakysymys, jossa epäonnistuminen merkitsee vain lopullista katastrofia. Sairas lääkäri tarvitsee tuekseen luottamuksellisen ja kestävän potilas-lääkärisuhteen siitä huolimatta, ja ehkä juuri siksi, että hän on itse alan ammattilainen.
"If a Doctor is doctoring a Doctor,
Does the Doctor doing the doctoring
Doctor the Doctor being doctored
The way the Doctor being doctored
Wants to be doctored?
Or does the Doctor doctoring the Doctor
Doctor the Doctor being doctored
The way the doctoring Doctor
Usually doctors?"
And moreover
Does the Doctor being doctored
Subconsciously
(or consciously)
choose
The Doctor doing the doctoring
Because the Doctor being doctored
Knows the way
The doctoring Doctor
Usually doctors?
-Old folklore tongue-twister
(doctored by Nancy Yanes-Hoffman)
