Lääkärien palkat pudonneet yleisestä ansiokehityksestä - juopa kurottava umpeen nyt!
Lääkärien säännöllisen työajan palkat ovat viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana jääneet runsaat 10 % jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Jyrkin lasku lääkärikunnan ansiotasossa tapahtui kuitenkin jo 1970-luvulla, jonka aiheuttamaa jälkeenjääneisyyttä ei saatu edes vuoden 1984 työtaistelulla kurotuksi umpeen.
Lääkäriliitossa on valmistauduttu tulevaan neuvottelukierrokseen selvittelemällä mm. sairaalalääkärien viimeaikaista palkkakehitystä suhteessa yleiseen ansiokehitykseen. Selvä jälkeenjääneisyys on nähtävissä, vaikka 1990-luvun lamavuosina palkkakehitys on ollut varsin maltillista kaikilla sektoreilla. Nyt kun lama on voitettu ja vientiteollisuus on kovassa vedossa, odotetaan palkkaliukumien jälleen kasvavan.
1970-luku oli solidaarisen palkkapolitiikan aikaa, mikä merkitsi suhteellisen ansiotason laskua lääkäreille ja muille perinteisille hyvätuloisille ryhmille. Keskitetyssä sopimusjärjestelmässä palkankorotukset pyrittiin kohdentamaan samansuuruisina kaikille palkansaajille. Hyvin menestyvillä aloilla liukumat toivat kuitenkin tuntuvat lisät yhteisesti sovittuihin yleiskorotuksiin.
Osaltaan palkkakuopan syveneminen 1970-luvulla johtui myös siitä, ettei edunvalvontaan Lääkäriliiton toiminnassa kiinnitetty niin paljon huomiota kuin nykyisin. Neuvottelut käytiin yleisen linjan mukaisina ja syntyneet virkaehtosopimukset merkittiin lähinnä ilmoitusasioina tiedoksi liiton hallituksessa.
Kuviossa 1 on tarkasteltu keskeisten sairaalalääkäriryhmien kokonaisansioiden kehitystä suhteessa yleiseen ansiokehitykseen. 1970-luvun alamäki johtui toisaalta markkapainotteisista yleiskorotuksista, joiden prosentuaalinen vaikutus lääkärien ansioihin oli hyvin pieni, toisaalta lääkärien markkamääräisistä lisistä, joita ei saatu nostetuksi. Solidaarinen linja näkyi myös lääkäriryhmien keskinäisissä palkkasuhteissa siten, että heikoin palkkakehitys oli ylilääkäreillä.
1970-luvun loppuvuosina Lääkäriliiton päättävissä elimissä herättiin aktiiviseen edunvalvontaan, ja palkkakysymykset nousivat hallituksen ja valtuuskunnan kokousten keskeiseksi keskustelunaiheeksi. Liiton aktivoituminen heijastui heti myönteisesti neuvottelutoimintaan. Jo ennen lakkoa palkkakehitys saatiin käännetyksi lievään nousuun. Tähän myötävaikutti osaltaan myös sairaalalisän liittäminen peruspalkkaan, jolloin yleiskorotukset nostivat sitä automaattisesti.
Keväällä 1984 käyty lakko toi lääkäreille keskimäärin 2,5 palkkaluokan tasokorotuksen. 1980-luvun alkupuoli oli suurten nimelliskorotusten aikaa ja tuolloin myös lukuisat muut ammattiryhmät paransivat palkkatasoaan työtaistelujen avulla. Näinollen lääkärilakon tulokset jäivät kuitenkin pitkän tähtäimen tarkastelussa yllättävän pieneksi kumpareeksi yleiseen ansiokehitykseen verrattuna, kuten kuvio 2 osoittaa.
Kuvioista ilmenee myös, miten vaikea lakolla saavutettua ansiotason nousua on ajan mittaan säilyttää. Työnantaja pyrkii lakon jälkeisissä sopimuksissa vähä vähältä nakertamaan työtaistelun tuoton luottaen siihen, ettei järjestö prosentin tai parin menetyksen takia lähde uuteen lakkoon. Näin on käynyt myös lääkäreille.
Lääkärien heikko peruspalkan kehitys johtuu osaltaan siitä, että osa palkankorotusvarasta on suunnattu päivystyskorvausjärjestelmän kehittämiseen. Päivystyskorvauksia onkin saatu nostetuksi, mutta korotusten vaikutus lääkäreihin yksilötasolla on jäänyt vähäiseksi. Päivystystä on rationalisoitu ja lääkärimäärä on kasvanut, joten keskimääräinen päivystysrasite lääkäriä kohden on vuosien mittaan vähentynyt. Kaikkiaan päivystyskorvausten osuus lääkärien kokonaisansioista ei ole merkittävästi muuttunut parin viime vuosikymmenen aikana.
Viime vuosina lääkärien palkkakehitystä ovat heikentäneet keskitettyihin sopimuksiin liittyneet nais- ja matalapalkkaerät, jotka ovat laskeneet korkeimmin koulutettujen ammattiryhmien suhteellista ansiotasoa keskimäärin prosentin sopimuskautta kohden.
Jos palkkakehitys suhteutetaan kuluttajahinta-indeksiin huomataan, etteivät sairaalalääkärit vieläkään ole saavuttaneet sitä ostovoimaa, joka heillä oli vuonna 1970. Terveyskeskuslääkärien palkkakehityksestä ei ole saatavissa vertailukelpoista tietoa 1970-luvun alusta, koska koko perusterveydenhuollon palkkausjärjestelmä uudistettiin kansanterveyslain tullessa voimaan. Vaikka terveyskeskuslääkärien palkkausta on viime vuosina kehitetty toimenpidepalkkioiden ja väestövastuujärjestelmän avulla, ollaan vielä saavuttamattoman kaukana kunnanlääkärien ansiotasosta.
Lääkäriliiton tavoitteena on tämän syksyn ja talven neuvotteluissa saada aikaan tuntuva korotus lääkärien säännöllisen työajan ansioihin. Syntynyt jälkeenjääneisyys on kurottava umpeen, ennenkuin palkkajuopa nousukauden aikana riistäytyy liian suureksi. 1970-luvun kehitystä ei päästetä uusiutumaan. Marit Henriksson
