Myönteistä ajattelua

Viime päivien lööpeissä ja sähköisissä viestimissä on ollut laajasti esillä lääkärien välinen kiistely yksittäisen potilaan hoidosta, ja keskustelussa on nostettu esiin myös kyseisen työyhteisön ilmapiiri. En aio yrittääkään puuttua siihen, kuka on oikeassa tai väärässä - siihen ei ole riittäviä taustatietoja eikä Lääkäriliiton rooliin kuulu lääketieteellisten hoitoratkaisujen ruotiminen. Julkisuuteen näkyvä prosessi kuitenkin huolestuttaa kollegakuntaa ja myös potilaita ja heidän omaisiaan. Välittömästi tämän tuoreen kiistelyn tultua julkisuuteen, kuulin monelta potilaaltani hätääntyneitä kyselyjä omasta hoidostaan. Ulospäin näyttää siltä, että riitely klinikassa on nyt kasvanut uskomattomiin mittoihin ja että julkisuus kaataa lisää bensaa liekkeihin.

Toki me lääkärit olemme aina osanneet kiistellä ja käydä kovaakin taistelua niin koulukuntakysymyksistä kuin virkojen jaostakin. Meitä toisinaan syytetään liiallisesta kollegiaalisuudesta ja toistemme virheiden peittelystä tyyliin, "ei korppi korpin silmää noki". Äärimmäinen vastakohta on sitten henkilökohtaisuuksiin menevä riitely julkisuudessa, raastuvassa, kantelujen tekeminen kollegasta ja jopa potilaiden ja omaisten vetäminen mukaan pohjimmiltaan mitä henkilökohtaisimpiin kiistoihin. Kun riitely karkaa lööppeihin ja oikeusistuimen käsiteltäväksi, on työrauhan palauttaminen ja työilmapiirin rakentaminen entistä hankalampaa. Kun työ sinänsäkin on jo fyysisestikin raskasta ja vaativaa ja paineet ja potilaiden odotukset ovat kovat ja potilaan menehtymisen riski jokapäiväistä, on toisaalta ymmärrettävää, että ylilyöntejäkin tulee. Viime vuosien säästöt, lomautukset ja sijaistenottokiellot ovat uuvuttaneet vahvimpiakin työyhteisöjä. Miten sitten olisi mahdollista tulla toimeen, säilyä hengissä äärimmäisen raskaassa työssä? Ratkaisu ei saa olla darwinistinen vahvimpien eloonjäänti heikompien kustannuksella, kollegoita selkään puukottaen. Katastrofeista ja vankileireiltä henkiinjääneiden kertomukset kuvaavat tiimityötä, myönteistä ajattelua, yhdessä ponnistelua ja toinen toisensa tukemista. Maalaisjärkeen sopiva ajatusmalli ja mitä parhaiten myös omien kollegiaalisuussääntöjemme mukaista.

Jos ja kun virheitä tulee, on asia ensin selvitettävä asianomaisen kollegan kanssa ja tarvittaessa esimiehen avulla. Kollegoiden ja esimiehen on myös muistettava oman erehtymisen mahdollisuus ja tunnustettava oma vastuunsa valvonnasta ja ohjauksesta. Hoitovirheitä ei tule peitellä, potilaan oikeudet on tunnustettava ja potilasta on autettava myös korvaus- ja vahinkovakuutuskysymyksissä. Myös työnantajan isännänvastuu on muistettava eikä nuorimmaista päivystäjää koskaan saa hylätä yksin, ei akuuttitilanteessa eikä myöskään mahdollisessa jälkipelissä.

Omassa työssä on tietysti tärkeää potilailta saatu kiitos ja arvostus. Toiselta kollegalta saatu tunnustus on harvinaista herkkua, mutta kohdalle sattuessaan lämmittää pitkään. Kiitos voi tulla potilaan kautta, kun hän kertoo, miten kollega oli vakuuttanut potilaan siirtyvän jatkohoitoon hyviin käsiin. Kiitos voi näkyä epikriisissä tai sairauskertomusmerkinnässä, ja joskus tulee puhelinsoitto tai sähköpostiviesti, jossa asiaviestin rivien välistä ilmenee kiitos täsmällisestä diagnoosista tai oikea-aikaisesta hoitoontoimittamisesta. Kun oma potilaani on päivystyksestä saanut hyvän avun tai kollega on oikein epäillyt harvinaista tautia, olen pyrkinyt ohjaamaan palautteen myös tälle ensimmäisen väläyksen saaneelle kollegalle, vaikka epikriisi tuleekin minulle.

Positiivinen palaute on myös osa laadunarviointia ja oman työn kehittämistä ja jaksamisen tukemista. Kun kiireisessä päivystyksessä jokin hankala asia on osunut kohdalleen ja siitä myöhemmin saa palautteen, jaksaa taas paremmin sen ruuhkankin keskellä. Aivan erityisen olennaisena näen myönteisen palautteen antamista kesäsijaisille ja kandeille. Olisi tärkeää tukea nuoremman ammattikunnan kollegiaalisuutta kaikissa säästöpaineissa ja kiireessä niin, että oppisivat kunnioittamaan toistensa ammattitaitoa, hyväksymään myös inhimillisen erehtymisen mahdollisuuden ja myös osaisivat toimia ristiriitatilanteissa muutoinkin kuin kantelujen ja iltapäivälehtien ja lakimiesten välityksellä.

Jospa rakentaisimme tätä myönteistä ilmapiiriä kiittämällä ja kannustamalla toinen toisiamme ja myös muita työyhteisömme jäseniä. Jos osaisimme puhua myönteisesti toinen toisillemme, niin ehkä se antaisi tilaa ja kykyä myös vaikeiden asioiden rakentavaan käsittelyyn.