Perheterapian professori Jukka Aaltonen: Perheväkivaltaa ei pidä psykologisoida
Kun fyysinen väkivalta psykologisoidaan, sillä on Aaltosen mukaan taipumus muuttua ihmisen mielessä jotenkin mystiseksi.
- On tärkeää, että lääkäri pystyy näkemään fyysisen väkivallan siellä, missä sitä on, ja ottaa vakavasti sen psyykkisen mutta nimenomaan myös fyysisen vahingollisuuden, Aaltonen sanoo.
Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan perheväkivalta raaistuu mallilla, jossa anteeksiantaminen ja kerta kerralta paheneva väkivalta vuorottelevat. Askelma kerrallaan siirrytään tasolle, joka on yksiselitteisesti hengenvaarallinen.
Lääkärillä on paitsi eettinen velvollisuus puuttua asiaan, myös anatomian ja fysiologian tietojensa perusteella diagnosointi- ja hoitovastuu, Aaltonen muistuttaa.
- Minimilähtökohta on, että lääkärin on yritettävä varmistaa, ettei väkivalta toistu - vähän samaan tapaan kuin itsemurhayrityksen jälkeisissä tilanteissa. Jos väkivalta on jatkunut jo pitkään eikä kukaan ole kuollut, perheessä ehkä ajatellaan, ettei mitään kiirettä ole. Jos kaikki ajattelevat näin, aika kuluu, ja väkivallan askelmia noustaan aina ylemmäs.
Aaltosen mukaan lääkärin puuttuminen asiaan saattaa riittää sysäykseksi, joka saa uhrin toimimaan tilanteen korjaamiseksi. Toisaalta vaikkei näin tapahtuisikaan, puuttuminen muuttaa uhrin suhtautumista tilanteeseen.
- Lääkärin on tärkeää huomata, että vaikean väkivallan ja vaikeimman aggression havaitsee aina. Lievempi fyysinen ja myös muunkaltainen väkivalta jää sen sijaan helposti huomaamatta, vaikka se saattaa olla monella tavalla aivan yhtä vahingollista, Jukka Aaltonen toteaa.
Mykkä viha
Perheen näkökulmasta katsottuna vahingollisen aggression selvin ilmenemismuoto on perheväkivalta kaikissa eri muodoissaan. Viha voi kuitenkin ilmetä perheessä myös ristiriitaisena, mystifioituna vuorovaikutuksena, asetelmana, jossa toisella vuorovaikutuksen tasolla sanotaan jotain, mikä samanaikaisesti kielletään toisella.
- Tämänkaltaisesta tilanteesta syntyvä nettotunne on vaikea, ratkaisematon umpikuja, jonka kokee mykkänä vihana.
Tyypilliseksi esimerkiksi Aaltonen ottaa aggression, joka usein tulee esiin avioerotilanteissa: lapsi laitetaan jommankumman tai kummankin entisen puolison viestinviejäksi. Asetelma saatetaan peittää vaikkapa ystävälliseen uteliaisuuteen entisen aviopuolison asioista.
- Todellisuudessa tilanne kuitenkin voi aiheuttaa pahan lojaliteettiristiriidan lapselle, ja lapsi joutuu umpikujaan - näkymättömän aggression kohteeksi, hän kuvaa.
Umpikujatilanne saattaa näkyä perheen vuorovaikutuksessa selvänä vihamielisyytenä tai paradoksaalisesti jatkuvana, kiusallisena pakkona olla samaa mieltä toisen kanssa. Aggressio saa silloin näennäisesti myönteisen etumerkin.
Piilotettu, mystifioitu aggressio perheessä on Aaltosen mukaan kuitenkin usein vaikea tunnistaa.
- Taitava lääkäri saattaa tunnistaa sen vastaanotolla omista tunnereaktioistaan: tässä on jotain ratkaisemattoman ristiriitaista. Jos lääkärillä silloin on aikaa, hän voi koettaa selvittää potilaan kanssa, olisiko kyseessä tapaus, josta täytyy konsultoida.
Niin yksiselitteisesti vahingollisesta aggressiosta kuin esimerkiksi perheväkivallassa onkin kyse, Aaltonen muistuttaa aggressiolla olevan toinenkin puoli:
- Aggressio on myös kehitykselle välttämätön resurssi, jota ilman ihminen ei tule toimeen. Kun aggressiivisuus on hallinnassa, kun se on esimerkiksi omasta hyvästä identiteetistä kiinnipitämistä, se on lähes kauttaaltaan myönteistä.
