Terveydenhuollon tuottavuus
Tiedotusvälineet ovat täyttyneet viesteistä ammattiliittojen kevätkokouksista. Erityisesti vientiliittojen edustajilta on kuulunut sellaisia vaatimuksia, että palkankorotukset tulisi suhteuttaa alan tuottavuuteen ja palkanmaksukykyyn. Lisäpontta näille vaatimuksille on ilmeisesti saatu jo pitkään jatkuneesta nousukaudesta sekä eräiden yritysten optiojärjestelyistä. Suomennettuna viesti on tietenkin se, että vientiliittojen palkankorotusten tulisi olla tuntuvia kun taas julkisen palvelusektorin "rupusakilta" joutaa vaikka viedäkin. Ydinkysymys on se, mitenkä samalla mittarilla voisi mitata tuottavuutta esimerkiksi prosessiteollisuudessa ja terveydenhuollossa.
Jos paperitehtaan tuottavuus nousee uuden paperikoneen myötä, onko kysymyksessä paperityöläisen ansiokkuus ja tehokkuus työntekijänä? Toisaalta, jos erikoissairaanhoidossa tuottavuutta mitataan hoitojaksojen kestona ja toimintavuoden aikana ilmaantuu budjetoitua useampi luuydinsiirto tai maksansiirto, niin onko kysymyksessä sairaanhoitajan tai lääkärin huonompi tuottavuus? Julkisen sektorin taloutta kun tarkastellaan kulutarkasteluna, eikä tuloslaskelmaan oteta pelastettua elämää tai työkykyä. Selluloosan maailmanmarkkinahinnan muutos tai sähkön hinta vaikuttavat varmasti yrityksen palkanmaksukykyyn - kumpaankin suuntaan. Suurtyöttömyys ja yritysten maksamien verojen lama-aikainen romahdus heikensivät kuntien palkanmaksukykyä, mutta oliko taaskaan kysymys lääkärien tai kirjastonhoitajien työn "tuottavuuden" laskusta. Oliko ja onko edelleen kohtuullista paikata kuntataloutta niiden työntekijöiden kukkarosta, joita kuormitetaan vuodesta toiseen lisääntyvällä työtaakalla ilman sijaisia?
Mikäli palkanmaksun perusteena käytettäisiin yksiselitteisesti niin sanottua palkanmaksukykyä, pitäisi ammattiyhdistysliikkeen samantien luopua työehtosopimusten yleissitovuudesta, koska niin yritysten kuin kuntienkin välillä on suuria taloudellisia eroja. Osassa kunnista ja yrityksistä tulisi tämän näkemyksen mukaan ilmeisesti työskennellä talkooperiaatteella, koska toimintakate on miinuksella ja palkanmaksukyky siten olematon. Kaikki taloudelliset erot eivät myöskään johdu suorittavan portaan työntekijöistä, vaan laajemmista taustatekijöistä, suhdanteista, raaka-ainekustannuksista, energian hinnasta ja johdon toiminnasta. Olisiko pankkikriisin myötä tullut pienentää kaikkien valtion virkamiesten palkkaa?
Keskitettyä tulopolitiikkaa on harjoitettu kolmekymmentä vuotta ja sen loppua ennustetaan jälleen. Vientiliitot näkevät teollisuuden kasvussa reilumman palkankorotusvaran ja koulutetut ryhmät taas kokevat joutuneensa tupon ja talouskasvun maksajiksi palkkakierroksesta toiseen. Niin kutsuttu solidaarinen palkkapolitiikka yhdistettynä progressiiviseen kovaan verotukseen on kaventanut koulutuksen taloudellisen nettohyödyn kovin pieneksi. Mikä on sitten oikeudenmukainen palkkaus? Demokraattiseen poliittiseen päätöksentekoon pohjautuen Suomen terveydenhuolto perustuu pääosin kunnalliseen järjestelmään. Julkista terveydenhuoltoa, kunnallista päivähoitoa, kirjastoa ja koululaitosta tarvitsevat myös vientiteollisuuden työntekijät ja johtajat. Vientiteollisuuden kilpailukyky ei kehity ilman koulutusjärjestelmää eikä terveydenhuoltoa. Kaikki tunnustus suomalaiselle metalli-, paperi- ja elektroniikkateollisuudelle taloudellisesta kasvusta ja laman voittamisesta, mutta ei pidä unohtaa sitä infrastruktuuria ja julkista sekä yksityistä palvelusektoria, joiden ansiosta työntekijät ja yritykset kilpailussa pärjäävät.
Kuntataloudessa tullaan lähivuosina hakemaan neljän viiden miljardin markan vuosittaista "sopeutusta" eli lisäleikkauksia. Valtiosihteeri Raimo Sailas totesi vastikään (HS 29.5.98) että "kuntien velvoitteet ovat ilmiselvästi liialliset, kun kunnat eivät kykene maksamaan palkollisilleen sopimusten mukaisia palkkoja koko vuoden ajalta". Tässä sopeutuksessa tarvitaan paikallistason arvokeskustelua jokaisessa kunnassa ja sairaanhoitopiirissä. Terveydenhuolto on työvoimavaltainen ala ja siksi palkkakustannukset ovat merkittävä erä kuluissa, 70-80 % vuosibudjetista. Kuitenkin on nostettava esiin, että kysymys ei ole ainoastaan palkkakeskusteluista, lomarahavapaista, lomautuksista tai virkojen lakkauttamisista. Toimintojen tehostamista on 90-luvulla tapahtunut merkittävästi, eikä henkilökunnasta enää enempää irtoa. Päinvastoin olemme tulleet tilanteeseen, jossa liiallinen kiire ja työpaine uhkaa jo hoidon laatua. Meidän on tuotava esille terveydenhuollon eli potilaiden tarpeet. Jonojen kasvattamisen aika on ohi. Väestö tarvitsee terveydenhuollon palveluita ja yhä parempaa ja nopeampaa hoitoa, ja henkilökunnan ja laitosten on pysyttävä lääketieteen kehityksessä mukana.
Poliittisten puolueiden kesäkokoukset ovat alkamassa ja sitä myötä valmistautuminen kevään eduskuntavaaleihin. Eiköhän nosteta kissa pöydälle ja vaadita poliitikkoja ottamaan kantaa terveydenhuollon resursointiin lähivuosina.
PS. Kollega Claes Andersson eroaa kulttuuriministerin paikalta ja tilalle astuu kollegan vaimo, ekonomisti Suvi-Anne Siimes. Hesarin haastattelussa Siimes toteaa (HS 31.5.98): "En halua esittää köyhempää kuin olen, mutta ei tavallinen terveyskeskuslääkäri niin hirveästi tienaa, ellei päivystä kuin eläin. Viiden hengen perheen on ollut välillä vaikeaa elää niillä tuloilla".
