Syksyn kirpeys ja uudet opiskelijat harhailemassa yliopiston tienoilla tuovat mieleen oman lääkäritien alun. Sen itsetietoisuuden ja toiveikkuuden, johon vain nuorella on varaa. Yhtä lailla häpeän, kun eksyi kävelemään Snellmaninkatua väärään suuntaan ja päätyi Suomen Pankkiin eikä Anatomian laitokselle. Eikä tiennyt oikein mistään muustakaan mitään.

Kotonani on kaksi abivaiheen nuorta, joita yritän ohjata ammatinvalinnassa. Kumpikaan ei ole varma mitä haluaa isona tehdä. Samalla kun he pänttäävät vaativiin kirjoituksiin, pitäisi heidän miettiä yhtä elämän tärkeimmistä päätöksistä teinin spagettiaivoilla.

Asumme kehittyvässä ja kovin kapitalistisessa maassa, Keniassa, jossa arvomaailmassa ensimmäisenä, (joskus myös toisena ja kolmantena) on raha. Kouluilla on siten vahva mielipide, mihin ammattiin kannattaa pyrkiä. Tietenkin siihen, mistä saa eniten rahaa.

Suomessa valinta olisi helppo, sillä lääkärit johtavat palkkatilastoja. Mutta riittääkö raha? Onko lääkärin ammatti tulevaisuuden valinta?

Tähän minun pitäisi kyetä vastaamaan, neljäkymmentä vuotta oman opintieni alusta. Zoomer -sukupolven vesat janoavat ohjausta niin ahnaasti, että jopa Instagramiin postaaminen unohtuu.

Kysyn neuvoa ystäväkollegoilta, kaikki vuosikymmeniä lääkäreinä olleilta. Tehtäväkuvaltaan he ovat lähes kaikkea sitä mihin tutkinto antaa eväät: parantajia, johtajia ja (lähes minkä tahansa alan) asiantuntijoita. Vain poliitikot puuttuvat.

Muistelemme satatuntisia työviikkoja, vuorokauden päivystyksiä ja kahvivoittoista ruokavaliota. Aseman saavuttamiseen meni puolet elämästä ja joistakin työn ulkopuolisista merkkihetkistä jäi vain stressihienkatkuisia muistijälkiä.

Kaikesta huolimatta valitsisimme kaikki saman ammatin uudelleen. Ehkä siksi että jaamme saman mielenhäiriön tai koska aika on kullannut muistot. Eläkeiän kynnyksellä voi sitä paitsi vihdoin nauttia ammatista täysillä, kun sen hallitsee niin hyvin kuin mahdollista.

Mutta: raha ei todellakaan riitä.

Olen vihainen (kenialaisten) koulujen yksisilmäisille hehkutuksille lääkärin ammatin tuottoisuudesta. Jos kannustimena on lähinnä raha, unohtuu potilaan paras pienissä ja isoissa asioissa. Saadaan lääkäreitä, jotka operoivat turhaan ja määräävät liikaa lääkkeitä. Eivät tapa ketään, paitsi ammatin moraalin.

Ei Suomikaan ole rahan lumon ulottumattomissa.

Miksi mennä sairaalan tai terveysaseman hikipajaan töihin, kun saman palkan saa yksityissektorilta vähemmällä vaivalla? On vaarana unohtaa, että lääkäriys on kisälliammatti. Tarvitaan vuosia seniorin ohjausta, ennen kuin omiin päätöksiin voi luottaa.

Voi tietysti olla, että tekoäly ottaa seniorin paikan ja nuoriso lähtee heti tahkoamaan rahaa. Me vanhat, ihmisen kohtaamiseen uskovat jäärät jäämme poleille ylitöihin, kun Chat GPT ei kerro miten potilaan luottamus voitetaan virka-ajalla.

En osaa antaa selkeää markkinointipuhetta ammattini puolesta, vaikka se on itselleni ollut lähes täydellinen, kaikkine sävyineen ja taisteluineen.

Teinien näppäinsormet alkavat jo selvästi kutista pitkästyneisyyden merkkinä. Näillä nuorilla on ollut rikkonainen koulutie ja sen takia vähän läheisiä ystäviä. Heille toivoisin ennen kaikkea sellaista opiskelu- ja työyhteisöä, josta he voisivat ammentaa elämänikäisiä ihmiskontakteja virtuaalisten sijaan. Sellaisia kuin omat lääkäriystäväni.

Ehkä lapsista tulee futuristisia duunareita kuten moniälykkyysorganisoijia tai onnellisuusoperaattoreita, joita eivät rasita parantamisen moraaliseettiset ulottuvuudet. Miten vain, kunhan saavat itse ostettua karjalanpiirakkansa ja mieluusti päälle myös leipäjuustoa. Ja nautittua ne usein kavereiden kanssa.