Olen hoitanut äitini terveydenhuoltoon liittyvä asioita lähes koko aikuisikäni. Ei siksi, etteikö hän itse kykenisi, vaan siksi, että olen oppinut saavani sujuvampaa palvelua paremman suomen kielen taitoni takia.

Vanhempani muuttivat Espooseen ennen kuin ehdin omaksua Savon murteen, ja tämä on menetys, jota pidän edelleen kulttuurisena tragediana.

Siitä huolimatta kuulun puhelimessa asioidessani valtaväestöön, kunnes kerron nimeni tai äitini nimen.

Sama dynamiikka siirtyy puhelimesta vastaanotolle. Siksi osallistun myös äitini lääkärikäynneille aina kun töiltäni voin. Lähinnä hänen tuekseen, mutta myös siksi, että kokemukseni mukaan läsnäoloni muuttaa vastaanoton sävyä. Keskustelu on huolellisempaa, hänen kertomuksensa ja huolensa otetaan vakavammin.

Äitini on kohdannut terveydenhuollossa epäasiallista käytöstä vain ollessaan yksin tai asioidessaan itse – ei koskaan minun läsnä ollessani.

Törmäsin taannoin yli kymmenen vuotta sitten tekemääni Facebook-päivitykseen. Siinä ehdotin yksinkertaista koetta: lähetetään kaksi identtistä työhakemusta eri taustaisilla nimillä. Vuonna 2020 tutkija Akhlaq Ahmad osoitti, että suomalaiselta kuulostava nimi lisäsi merkittävästi mahdollisuuksia päästä työhaastatteluun.

Vaikka työelämä ja terveydenhuolto ovat erilaisia ympäristöjä, niitä yhdistää yksi piirre: nimi ja oletettu tausta vaikuttavat siihen, miten ihmisiä kohdataan.

Samankaltaisia ilmiöitä on viime vuosina tunnistettu myös terveydenhuollossa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen MoniSuomi-tutkimus vahvistaa sen, minkä monet maahan muuttaneet ja maahanmuuttajataustaiset ovat tienneet jo pitkään: hoitoon pääsy ja palveluiden riittävyys eivät toteudu yhdenvertaisesti eri väestöryhmien välillä.

Nämä erot eivät aina näy räikeinä yksittäistapauksina, vaan toistuvina sivuuttamisen kokemuksina, jotka ajan myötä murentavat luottamusta järjestelmään. Tämä voi lopulta vaikuttaa siihen, hakeutuuko ihminen hoitoon.

Terveydenhuollon ammattilaisille tämä on vaikea, mutta välttämätön peili. Kyse ei ole yksittäisten työntekijöiden motiiveista, vaan rakenteista, käytännöistä ja tiedostamattomista oletuksista, jotka ohjaavat kohtaamisia. Meillä kaikilla on ennakko-oletuksia. Vaikeampi kysymys on, tunnistammeko niiden vaikutuksen päätöksiimme?

Resurssipula on akuutti, mutta moni yhdenvertaisuuteen liittyvä ongelma ratkeaa ilman lisämäärärahoja. Empaattinen kohtaaminen syntyy pienistä teoista. Potilas huomaa nopeasti, pidetäänkö häntä uskottavana. Se näkyy siinä, kuinka herkästi oireita vähätellään, kuinka nopeasti potilas leimataan hankalaksi ja kuinka paljon hänen täytyy perustella itseään tullakseen kuulluksi. Lopulta kyse on siitä, kohdataanko ihminen potilaana vai ongelmana.

Siksi istun edelleen äitini mukana vastaanotoilla, vaikka hän ei varsinaisesti tarvitsisi minua sinne. Ainakaan tulkkina.