Kun lähdemme työpaikan ruokalasta, kollega kysyy minulta ohimennen, tiesinkö ruokaseuranamme istuneen kollegan olevan Suomen mestari suunnistuksessa?

Kerron etten tiennyt, ja ihmettelen samalla, miksei kyseinen kollega ole koskaan tuonut esille huikeaa taustaansa. Toteamme toisen kollegan kanssa, että ei ole ollut tapana leuhkia omilla saavutuksiaan ja että ehkä siksi asia ei ole tullut ilmi.

Sama tilanne on toistunut useita kertoja, kollegoista on paljastunut ties mitä upeaa.

On huikeita kuvioneulojia, kouluratsastajia, agilityhuippuja ja historiantuntijoita. Reels-videolla ikäiseni mieslääkäri tekee uskomattomia crossfit-keikautuksia voimistelurenkailla. Kahvitauolla voi kuulla hämmästyttävän tarkan miniluennon Ranskan suuresta vallankumouksesta kollegalta, joka on tunnettu historiantiedoistaan.

Ostin liput Tampereen ylioppilasteatterin esitykseen, koska tiesin näytöksessä esiintyvän useita tuttuja lääkäreitä. Lavalle nousi esiintymiskykyisiä näyttelijöitä ja eri instrumenttien taitajia. Myös käsikirjoitus oli hieno. Taas sai yllättyä ja olla ylpeä lahjakkaista työtovereistaan.

Useimmissa lääkiskaupungeissa on ollut sinfoniaorkesterin kokoonpanon omaava orkesteri, joiden soittajisto ja orkestereiden kapellimestari ovat lähes poikkeuksetta lääkistaustaisia. Esimerkiksi Kuopion akateemisen sinfoniaorkesterin, Tahdistimen, uraa on ollut huikeaa seurata. Orkesteria on jo vuosikymmenten ajan johtanut kollega, sellisti, kapellimestari Harri Hyppölä. Orkesteri on selvästi vaikuttanut paitsi koko kaupungin, myös maakunnan musiikkielämään monien laadukkaiden produktioiden kautta. Orkesteri lisää kulttuurin moninaisuutta ja antavat soittajilleen mahdollisuuden jatkaa pitkälle edennyttä harrastusta.

Infektiolääkärikollega Tuomas Aro on dokumentoinut korona-ajan hetkiä sairaalassa valokuvakirjaansa. Kirja kertoo paitsi valokuvaamisen lahjasta, myös kyvystä vangita sairaalaympäristön estetiikkaa ja löytää se tarina, joka tämän kummallisen ajan takana on. Tuomaksen valokuvadokumenteille syntyy erityinen arvo, kun aika käy ja pandemian yleinen muisto toivottavasti hälvenee. Se on osa yhteistä kulttuurista pääomaa.

Tekeekö kunnianhimoinen harrastaminen tai siinä menestyminen meistä parempia lääkäreitä ja hyötyykö potilas siitä, että häntä hoitaa maailmanmestari tai orkesterinjohdon pätevyyden hankkinut muusikko?

Vaikka kysymys on todennäköisesti epärelevantti, ajattelisin olevan potilaan etu, että parhaisiin suorituksiin elämässään pyrkinyt lääkäri on suuntautunut muuhunkin kuin lääketieteeseen. Osaamisen takana on uutteruutta, työtä ja sinnikkyyttä. Sellainen heijastuu muuhunkin tekemiseen.

Nekin kollegat, joiden kotoa ei löydy notkuvia palkintohyllyjä, osaavat monesti jotain aivan erityistä. Ihmisten hiljainen tarkkailu tuottaa tulosta. Monet osaavat läsnäoloa. Varsin kadehtittava lahja nykypäivänä!

Useissa kollegoissa olen ihaillut tapaa järjestää aikaa perheelle ja lapsille. On hienoa kuulla yhteisistä patikkareissuista ja niiden valmisteluista. Se on jotain, mitä itse ei ole osannut ajatella.

Vaikka vaatimattomuus on usein kaunista, on mukavaa iloita kollegan kanssa tuoreesta kilpailuvoitosta tai juuri valmistuneen villapaidan värivalinnoista. Sellaisista asioista puhuminen ohjaa ajatukset hetkeksi lääketieteen ulkopuolelle.

Lahjakkuus ei ole itseisarvo, eikä harrastaminen tai kiinnostuksen kohteiden suuntautuminen välttämättä edellytä erityistä lahjakkuutta. Monissa muissakin ammateissa varmasti osataan, mutta parhaiten jokainen tuntee omansa.

On hienoa tehdä töitä innostuneiden ihmisten ympäröimänä ja inspiroitua samalla itsekin.