Kävin keväällä 2023 immersiivisen eli osallistavan teatterin kurssin. Vietin kaksi viikonloppua aamusta iltaan näyttelijöiden, ohjaajien ja muiden esittävän taiteen ammattilaisten kanssa.

Yksin työskentelevälle oli erityisen antoisaa istua isossa piirissä treenisalin lattialla villasukat jalassa ja kuunnella. Työskentelytavat ovat nuoruuteni opiskeluvuosien jälkeen muuttuneet paljon. Erityisen hienoa oli se, miten opettaja sieti ryhmän pitkiä mietteliäitä hiljaisuuksia. Kun hiljaisuudelle antaa tilaa, ryhmä ikään kuin puhkeaa kukkimaan keskustelua.

Kurssimme keskusteli erityisen paljon suostumuksesta. Se on erittäin tärkeä käsite immersiivisessä teatterissa, jossa pyritään osallisuuden kautta herättämään yleisössä uudenlaisia tapoja kokea ja ajatella. Totutun rakenteen rikkominen voi herättää yleisössä myös huolta. Joudunko osaksi esitystä? Tai jopa: joudunko nolatuksi?

Osa yleisöistä nauttii yllätyksistä. Toiset tahtovat säädellyn, ennustettavana pysyvän kokemuksen. Molemmille yleisöille voidaan tarjota uutta luovaa taidetta. Mutta turvallisuushakuisen yleisön kanssa on erityisen tärkeää rakentaa vankasti suostumuspohjainen suhde. Jos tahdotaan muuttaa perinteistä sopimusta yleisön ja esiintyjien välillä ja osallistaa yleisöä aidosti, astutaan askel ulos tekijöiden kontrolloimasta taideuniversumista. Tämän jälkeen ei päde enää ajatus yleisöstä kollektiivina, joka on luovuttanut vapaan tahtonsa esityksen lakien alle.

Kurssin jälkipohdinnoissani ymmärsin, että kysymys suostumuksesta läpäisee koko yhteiskunnan. Siitä on keskusteltu seksuaalisen kanssakäymisen yhteydessä, mutta yhtä lailla suostumus tulee kartoittaa vaikkapa haastattelututkimuksen kohteilta. Osallistujan on tiedettävä mihin sitoutuu.

Erityisen mullistavaa oli ymmärtää, että suostuminen on vasta ensi askel. Olennaisinta on se, että suostumuksen saa myös perua missä vaiheessa tahansa ilman seuraamuksia. Tämä on kaltaiselleni kollektiiviseen ajatteluun kasvatetulle 1970-luvun koululaiselle todella mullistava ajatus. Sukupolveni kasvatettiin puremaan hammasta: ”Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön”. Tämä asettaa leikin säännöt yksilön kokemuksen yläpuolelle.

Onko syytä korostaa yksilön kokemusta vai kollektiivisen elämyksen merkitystä? Kuka käyttää valtaa ja määrittää toimintatavat, jos jokainen yksilö kuuntelee ensi sijassa itseään ja sitoutuu yhteisiin sääntöihin vain siinä mitassa kuin ne eivät ole ristiriidassa hänen kokemuksensa kanssa?

Teatterikurssilla opin ymmärtämään, miten henkilön oma kokemus validoidaan ja luvallistetaan. Samalta tasolta, turvallisesti, luottamusta rakentaen. Kun keskustelemme suostumuksesta, keskustelemme aina vallasta.

Kysymys suostumuksesta tuntuukin relevantilta myös lääketieteen kannalta. Yksilön vapaa tahto asettuu usein asiantuntijatiedon ja kollektiivisen yhteiskuntaruumiin vastakohdaksi. Kohtaamisiin lääkärin kanssa ja hoitoihin liittyy kiinteästi verbi ’määrätä’. Lääkäri määrää, potilas luottaa.

Mutta entä jos ei luotakaan? Onko sillä väliä? Millaista henkistä kipua potilaalle tuottaa omien pelkojen vastainen suostuminen? Tepsivätkö järkiperusteet huoliin?

Terveydenhuollon resurssien niukkeneminen ja alaa ravisteleva työntekijäpula tuovat suostumuskeskusteluun vielä yhden ulottuvuuden. Olisi avattava analyysille koko ajattelumme hoidon ehdoista. Mihin työntekijät suostuvat, miten realistisia potilaiden odotukset ovat, millainen hoitopolitiikka yhteiskuntaruumista säätelee.

On istuttava alas. Tarvitaan hiljaisuutta ja toistensa kuuntelua. Tarvitaan yhteiskunnallisia suostumuskeskusteluja.